Nomen Nescio mietti, mitä ryhtyisi tekemään. Kirjoittaisiko kirjan, pyrkisikö kunnanjohtajaksi vai laatisiko kirjeen yleisönosastoon koulukiusaamisesta? Kaikki tuntuivat Nomenista yhtä houkuttelevilta vaihtoehdoilta, joten valinnan teko oli, kuten aina, hyvin vaikeaa. Vaikeaa mutta ei mahdotonta Nomenille.
Nomen mietti. Olisiko nyt saumaa? Olisiko aika nyt todellakin otollinen vaikkapa parisataasivuiselle lähihistoriaa muistelevalle kirjalle? (Bloggaaminen on niin passé.) Ja jos olisi, mitä siltä ajalta enää muistaisi oikein? Kesälomareissun Ibizalle? Veijareita ja pyhimyksiä -televisio-ohjelman? Neljän viljan aamupuuron?
Nomenista alkoi tuntua hyvältä. Eiköhän tässä olisi aineksia noin sataanyhdeksäänkymmeneen sivuun. Vielä pitäisi keksiä se yksi luku, jonka voisi antaa etukäteen Helsingin Sanomien julkaistavaksi myynninedistämistarkoituksessa.
Ratkaisevasta äänestä vuoden 1956 presidentinvaaleissa, noottikriisin motiiveista tahi Zavidovo-vuodosta ei ilkeä kirjoittaa. Mitä muuta olisi jäljellä? Uusia paljastuksia Kätilöopiston juttuun? Kekkonen junaili Breznevin presidentiksi 1960? Alvar Aalto suunnitteli Berliinin muurin? Pentti Nikulan seiväshypyn ME tehtiin sääntöjenvastaisella rimalla? O.W. Kuusinen ei suinkaan ole kuollut ja haudattu Kremlin muuriin, vaan elää ja voi hyvin tomaattifarmarina loikattuaan Yhdysvaltoihin? Eiköhän näistä jo saisi kasaan puuttuvat sivut, arveli Nomen.
Kirjaa kootessaan naputteli Nomen samalla anomuksia vapaisiin kunnanjohtajavakansseihin. Hän sinkautti niitä Mäntsälään, Äänekoskelle, Karkkilaan ja Jyväskylään. Jyväskylässä tosin ei paikka ollut edes auki, mutta Nomen arveli jättävänsä hakemuksen jo etukäteen vetämään.
Kaikissa kirjeissään Nomen antoi suostumuksensa ko. virkaan ja vannotti visusti vastaaottajia paljastamasta nimeään siinä epätodennäköisessä tapauksessa, että ei tulisikaan valittua. Eikä sitä valinnan varmistuttuakaan tarvitsisi niin erikoisesti huudella.
Hyvin toivein Nomen arveli tulevansa valittua ainakin pariin, jos ei kaikkiin kolmeenkin paikkaan. Erimuotoisia kuntaliitoksia voitaisiin alkaa siinä samassa valmistella.
Koska muistelmat tuntuivat edistyvän hyvää vauhtia, suuntasi Nomen energiansa vielä yleisönosastokirjoitteluun. Tasavertaisuuden kannattajana hän päätti kirjoittaa kirjeet sekä kiusaajan että kiusatun nimissä. Hyvään alkuun päästyään hän laajensi katsantokantaa myös opettajan, kasvatustieteiden kandidaatin, psykologin, kuraattorin, maahanmuuttajan, Woody Allenin sekä presidentin suuntaan. Vain vanhemman näkökulmaan hän ei saanut otetta.
Hyvillä mielin Nomen kohenteli huonosti istuvaa pukuaan, kyttyräänsä ja sarvisankaisia silmälasejaan. Pikku sarvet pilkistivät Nomenin otsatukan alta.
tiistai 15. joulukuuta 2009
perjantai 18. syyskuuta 2009
Poistoja
Sadetta ja märkää
vettä tihkuva syksy,
ennen aikojaan pimenevä ilta.
Kaikki ainekset
värikkääseen elämään.
vettä tihkuva syksy,
ennen aikojaan pimenevä ilta.
Kaikki ainekset
värikkääseen elämään.
keskiviikko 9. syyskuuta 2009
SUKU ON VAHVIN: Jonathan-eno
Suvun biologi oli Jonathan-eno, joka kierteli kesävapaansa ympäri maata keräämässä käkien murteita ja lehmänläjiä. Äänityslaitteitten puutteessa eno joutui opettelemaan kukkuut ulkoa ja hämmästyttikin paikallista, akateemisuuteen tottumatonta väestöä yllättävän tarkoilla äänisarjoillaan milloin linja-autopysäkillä milloin navetanylisillä. Kuuluupa hän tuolloin tällöin osallistuneen jumalanpalveluksiinkin kukkumalla.
Enon toinen intohimo olivat lehmänläjät, joita hän kuivaili kesät emäntien leivinuuneissa ja nakkasi ne sitten reppuunsa talven pitkien öiden tutkimushetkiä odottamaan. Usein häntä kutsuttiin 'Navettojen Elias Lönrootiksi'. Vuosikausien uurastus toikin lopulta hedelmänään kirjallisen tutkimuksen otsikolla 'Eräitä huomioita ja näkökantoja evoluutioteoriaan maassamme'. Ennenmuuta tämä teos oli ilmeisesti yhtenä syynä kutsuun Heidelbergin yliopistoon ja sen kuuluisan kartionmuotoisen kunniatohtorin hatun saamiseen. Harvoina vapaa-aikoinaan Jonathan nikkaroi läjistä ovenpönkkiä ja lampunjalkoja.
Enon toinen intohimo olivat lehmänläjät, joita hän kuivaili kesät emäntien leivinuuneissa ja nakkasi ne sitten reppuunsa talven pitkien öiden tutkimushetkiä odottamaan. Usein häntä kutsuttiin 'Navettojen Elias Lönrootiksi'. Vuosikausien uurastus toikin lopulta hedelmänään kirjallisen tutkimuksen otsikolla 'Eräitä huomioita ja näkökantoja evoluutioteoriaan maassamme'. Ennenmuuta tämä teos oli ilmeisesti yhtenä syynä kutsuun Heidelbergin yliopistoon ja sen kuuluisan kartionmuotoisen kunniatohtorin hatun saamiseen. Harvoina vapaa-aikoinaan Jonathan nikkaroi läjistä ovenpönkkiä ja lampunjalkoja.
maanantai 7. syyskuuta 2009
Poistoja
Hän karkasi
tietoisesti
teille tietymättömille.
Vain yhden tiedon hän jätti,
väylän kulkea:
"Koskaan ei voi tietää,
mitä teille tapahtuu."
Moraalin kuolema
Tapojen, moraalin ja sisäisten katsomusten löyhtymisestä puhuttaessa otetaan yleistäviksi esimerkeiksi herkimmin isot ja näkyvät ryhmät ja mielellään sellaiset, joihin ei itse ole välittömästi kytköksissä. Siis herraosasto (johon perinteisesti mielletään kuuluvaksi sukupuoleen katsomatta väkeä poliitikoista ja pankkimiehistä suuryritysten pomoihin ja muihin rötösherroihin) ja nuoriso, kaksi oivaa ja sanoina sekä käsitteinä täysmätää kohdetta.
Ja onhan se niin, että kansanosan kurjistuessa on helpointa heittää ensimmäinen kivi päättäjäportaalle; siellähän piti olla se kaikki viisaus ja tietotaito, mitä me olemme pääomaksemme viimeiset vuosituhannet keränneet; siellähän piti ne hyvät sunnitelmat, laskelmat, todennäköisyydet ja syy-seuraus-vyyhdit tuntea ja jalostaa ne sitten hyvinvointia sampoaviksi teoiksi. Näin ei kuitenkaan käynyt. Ei Suomessa, eikä ihan joka paikassa muuallakaan.
Ja nuoriso! Se maleksii, vetää huumeita ja räkii katujen kulmilla milloin ei ole pahanteossa tai mopomiitingeissä. Tämä on nähty ja loput luetaan iltapäivälehdistä ja keskustelupalstoilta.
Jos nyt sivuutetaan tässä kokonaan se perusongelma, jonka yleistäminen tekee aina vääjäämättä, niin olisi kai mahdollista avata moraali- ja arvokysymyskeskustelu ihan tavallisen kansalaisen tasolle. Tai heitähän poliitikot ja anonyymi nuorisokin lopulta on.
Jokainen meistä, tai ainakin 99 prosenttia ja jokunen promille päällekin, on tehnyt joskus laittoman tahi vähintäin kyseenalaisen teon. Näitä tehdään joka kolkalla tietoisesti ja löperösti omaa omaatuntoa venyttäen joko tarkoituksella taikka itselleen huolimattomuuden sallimalla. Kaikkihan se on samaa.
Pelkkä rikollisen määrittely tuo jo ongelman. Jos kaksikymmentä vuotta sitten huijaus oli oma ammattikuntansa, kaukana keskivertokansalaisen tajunnasta, niin nyt on iso osa viikottaisten rötösten tekijöistä "tavallisia kansalaisia", työttömiä ja ahdistettuja ja kuka milläkin verukkeella. Ja jostain ovat nekin rahat ja asian käsittelyyn käytettävät työtunnit pois.
Työttömyys ja sen hyvään hoitoon luotu järjestelmä on luonut tilaisuuden töistä kieltäytymiseen ja sosiaalipummailuun erilaisissa verkostoissa surffailemalla. Tämä tällainen miellettiin aiemmin tietynlaiseen luokkaan kuuluvien röyhkimysten tapoihin, nyt sitä harrastavat "tavalliset kansalaiset". Ja taas joku maksaa tämän systeemin pyörittämisen ja toisaalta toisilla on todellinen taloudellinen ahdinko, jota järjestelmän kiristäminen pahentaa.
Liikennekulttuurin höltyminen, väärennökset, huijaukset, vedätykset ja pikku vilpit hedelmien punnituksesta lähtien ovat yleisiä. Ei niitä koeta varsinaisesti vääriksi tai seuraamuksiltaan merkittäviksi. Jokapäiväistä on yleinen välinpitämättömyys ja piittaamattomuus roskien heittelystä aina lapsien henkiseen heitteillejättöön. Kaikenlainen ohittelu, töniminen ja aggressiivisuus on moninkertaistunut. Ryöstöt ja toisen fyysisen koskemattomuuden loukkaukset kasvavat matemaattisessa sarjassa. Näitten tekijöinä eivät suinkaan ole aina mafiat, vaan "tavalliset kansalaiset".
Uutisotsikoitten luenta on vääränlaista gallupointia, mutta silti yhdenlaista suuntaa antavaa, omien silmien ja korvien aukipitäminen luo edellytykset uskoa siihen. "Suurta Lamaa" on helppo pitää syyllisenä tähänkin rappiotilaan, mutta ei se sentään ihan kaikkea selitä? Moraali on kuollut. Eläköön moraali!
Ja onhan se niin, että kansanosan kurjistuessa on helpointa heittää ensimmäinen kivi päättäjäportaalle; siellähän piti olla se kaikki viisaus ja tietotaito, mitä me olemme pääomaksemme viimeiset vuosituhannet keränneet; siellähän piti ne hyvät sunnitelmat, laskelmat, todennäköisyydet ja syy-seuraus-vyyhdit tuntea ja jalostaa ne sitten hyvinvointia sampoaviksi teoiksi. Näin ei kuitenkaan käynyt. Ei Suomessa, eikä ihan joka paikassa muuallakaan.
Ja nuoriso! Se maleksii, vetää huumeita ja räkii katujen kulmilla milloin ei ole pahanteossa tai mopomiitingeissä. Tämä on nähty ja loput luetaan iltapäivälehdistä ja keskustelupalstoilta.
Jos nyt sivuutetaan tässä kokonaan se perusongelma, jonka yleistäminen tekee aina vääjäämättä, niin olisi kai mahdollista avata moraali- ja arvokysymyskeskustelu ihan tavallisen kansalaisen tasolle. Tai heitähän poliitikot ja anonyymi nuorisokin lopulta on.
Jokainen meistä, tai ainakin 99 prosenttia ja jokunen promille päällekin, on tehnyt joskus laittoman tahi vähintäin kyseenalaisen teon. Näitä tehdään joka kolkalla tietoisesti ja löperösti omaa omaatuntoa venyttäen joko tarkoituksella taikka itselleen huolimattomuuden sallimalla. Kaikkihan se on samaa.
Pelkkä rikollisen määrittely tuo jo ongelman. Jos kaksikymmentä vuotta sitten huijaus oli oma ammattikuntansa, kaukana keskivertokansalaisen tajunnasta, niin nyt on iso osa viikottaisten rötösten tekijöistä "tavallisia kansalaisia", työttömiä ja ahdistettuja ja kuka milläkin verukkeella. Ja jostain ovat nekin rahat ja asian käsittelyyn käytettävät työtunnit pois.
Työttömyys ja sen hyvään hoitoon luotu järjestelmä on luonut tilaisuuden töistä kieltäytymiseen ja sosiaalipummailuun erilaisissa verkostoissa surffailemalla. Tämä tällainen miellettiin aiemmin tietynlaiseen luokkaan kuuluvien röyhkimysten tapoihin, nyt sitä harrastavat "tavalliset kansalaiset". Ja taas joku maksaa tämän systeemin pyörittämisen ja toisaalta toisilla on todellinen taloudellinen ahdinko, jota järjestelmän kiristäminen pahentaa.
Liikennekulttuurin höltyminen, väärennökset, huijaukset, vedätykset ja pikku vilpit hedelmien punnituksesta lähtien ovat yleisiä. Ei niitä koeta varsinaisesti vääriksi tai seuraamuksiltaan merkittäviksi. Jokapäiväistä on yleinen välinpitämättömyys ja piittaamattomuus roskien heittelystä aina lapsien henkiseen heitteillejättöön. Kaikenlainen ohittelu, töniminen ja aggressiivisuus on moninkertaistunut. Ryöstöt ja toisen fyysisen koskemattomuuden loukkaukset kasvavat matemaattisessa sarjassa. Näitten tekijöinä eivät suinkaan ole aina mafiat, vaan "tavalliset kansalaiset".
Uutisotsikoitten luenta on vääränlaista gallupointia, mutta silti yhdenlaista suuntaa antavaa, omien silmien ja korvien aukipitäminen luo edellytykset uskoa siihen. "Suurta Lamaa" on helppo pitää syyllisenä tähänkin rappiotilaan, mutta ei se sentään ihan kaikkea selitä? Moraali on kuollut. Eläköön moraali!
perjantai 28. elokuuta 2009
SUKU ON VAHVIN: Isosetä Wiljam
Isosetä Wiljam oli innokas piirtelijä ja kerrankin poliisi äkkäsi hänet maaliskuisena yönä maalaamasta epäsiveellistä kuvaa Valtionpankin läntiseen sivuseinään. Vielä kamarille vietäessä Wiljam jupisi hiljaa itsekseen vastaan, sillä hän ei kertakaikkiaan pitänyt keskeneräisistä töistä.
Luultavasti hänen suustaan on saanut alkunsa lentävä lause "Ei työ tekemättä lopu". Sittemmin lauseen sisältö on tosin tehty torsoksi käännösvirheellä ja uusilla hallitusratkaisuilla. No, isosetä opetteli pahnoilla maatessaan kaksinkertaisen pitsinnypläyksen skandinaavisen metodin mukaan ja burundinkielen sekä sorvaili pientä maksua vastaan viimeisiä sanoja kuolinvuoteella lausuttaviksi. Wiljam on yksi niitä harvoja henkilöitä, joilla on porttikielto kuuden sivistysmaan pääkaupunkiin.
Luultavasti hänen suustaan on saanut alkunsa lentävä lause "Ei työ tekemättä lopu". Sittemmin lauseen sisältö on tosin tehty torsoksi käännösvirheellä ja uusilla hallitusratkaisuilla. No, isosetä opetteli pahnoilla maatessaan kaksinkertaisen pitsinnypläyksen skandinaavisen metodin mukaan ja burundinkielen sekä sorvaili pientä maksua vastaan viimeisiä sanoja kuolinvuoteella lausuttaviksi. Wiljam on yksi niitä harvoja henkilöitä, joilla on porttikielto kuuden sivistysmaan pääkaupunkiin.
tiistai 25. elokuuta 2009
Poistoja
Nykyisyys on se
mitä ei ole
Menneisyys on muistoissamme
tulevaisuutta suunnittelemme
mutta nykyisyyttä ei ole
Se muuttuu alati
maanantai 24. elokuuta 2009
Kauniit ja rohkeat
Nuoruuden upeus on tietysti sen kaikkivoipaisuudessa, siinä että elämä -ainakin teoriassa- on vielä edessä, sen suunnat, mahdollisuudet ja kaikki suurenmoiset teot ovat vielä saavutettavissa. Onhan toki jo siihen mennessä opetettu, kuritettu, latistettu ja lannistettu, mutta silti. Vielä voi etsiä ja yrittää.
On varmaan jännittävää ja haastavaa tehdä töitä murrosikäisten kanssa, kutsumuksella tai ilman. On mietittävä oikeita otteita ja oikeaa sanomaa. Tulee väistämättä huteja ja harmeja ja pettymyksiä. Niissä kai voi sitten itsekin jalostua.
Kävin kesällä tutustumassa pahimmillaan olevien nuorten rippileiriin ja yllätyin positiivisesti. Siellä ne istuivat pakollisessa iltatuokiossaan, eivät ehkä hartaina ja hengellisinä, mutta asiallisesti ja osallistuenkin. Ulkopuolisesta ajatellen ei tuntuisi ihan helpoimmalta tehtävältä kartoittaa Jumalan sanaa kesäkuumalla teini-ikäisille.
Tämän miellyttävän toteamuksen lisäksi meille vieraille tarjoiltiin kahvia ynnä afrikkalainen messu. Kolonialismin parhaitten perinteitten mukaisesti pidämme mustia miehiä enemmänkin rummunjytkijöinä kuin eteerisinä lyyrikkoina ja tämä näköjään heijastuikin sävelissä ja eritoten taustabändin lyömäsoitintaiteilijan paukuttelussa. Ihan tuli pieniä, keltaisia korvatulppia ikävä, sillä iskut osuivat kohdalleen ja saivat korvien kautta tunteen fyysisestä pahoinvoinnista. Ihmeellistä.
Rippileiriä seurasi aikanaan konfirmaatiokirkko ja niin vain muisti tekee näin vanhemmiten tepposet: en muista olleeni näin hirvittävän pitkässä tilaisuudessa ennen. Ohjelma oli kuitenkin vankka ja johdonmukainen ja eteni vaikka hidastellenkin. Ehkä se oli lopullinen koetus, kiirastuli rippilapsille: jos tämän kestätte penkeissänne, olette kelvolliset? Ihan kaikki eivät ihan koko aikaa kestäneet, mutta jälleen iloisena saattoi todeta, että kiitettävää yritystä sentään oli.
Sen sijaan eräitten seurakunnan entisten ja nykyistenkin työntekijöiden käyttäytyminen jumalanpalveluksessa osoitti, että Jumala sallii pienen liikehdinnän ja supatuksen nykyään. Jumala ja valtionkirkko. Tämä on toki hyvinkin vapauttava havainto tavalliselle seurakuntalaisille ja lurjukselle.
Rippikoulun tekninen merkitys, sen yhteiskunnalliset vaikutukset ovat tietenkin luku sinänsä, mutta se kaikki tulee ikäänkuin automaattisesti. Useimmilla kai jää leiri, sen tunnelma ja ihmiset elämään. Ehkä jollekin jopa sanoma, jossain muodossaan. Yksi vaihe kuitenkin on tehty matkalla loputtomaan ihmisyyteen.
Monenlaista kuhinaa, kähinää ja sisäpiirijuttua taatusti liikkui tälläkin leirillä niin kuin aina, mutta jos aikuiset pääsivät puheväleihin näiden nuorten kanssa, he ovat saavuttaneet enemmän kuin useimmat muut pelokkaat ja vihaiset yleistäjät. Jos he vieläpä antoivat siemeniä eteenpäin vietäväksi, aina parempi. Olkoon vetäjien ja konfirmoitujen taival siunattu.
On varmaan jännittävää ja haastavaa tehdä töitä murrosikäisten kanssa, kutsumuksella tai ilman. On mietittävä oikeita otteita ja oikeaa sanomaa. Tulee väistämättä huteja ja harmeja ja pettymyksiä. Niissä kai voi sitten itsekin jalostua.
Kävin kesällä tutustumassa pahimmillaan olevien nuorten rippileiriin ja yllätyin positiivisesti. Siellä ne istuivat pakollisessa iltatuokiossaan, eivät ehkä hartaina ja hengellisinä, mutta asiallisesti ja osallistuenkin. Ulkopuolisesta ajatellen ei tuntuisi ihan helpoimmalta tehtävältä kartoittaa Jumalan sanaa kesäkuumalla teini-ikäisille.
Tämän miellyttävän toteamuksen lisäksi meille vieraille tarjoiltiin kahvia ynnä afrikkalainen messu. Kolonialismin parhaitten perinteitten mukaisesti pidämme mustia miehiä enemmänkin rummunjytkijöinä kuin eteerisinä lyyrikkoina ja tämä näköjään heijastuikin sävelissä ja eritoten taustabändin lyömäsoitintaiteilijan paukuttelussa. Ihan tuli pieniä, keltaisia korvatulppia ikävä, sillä iskut osuivat kohdalleen ja saivat korvien kautta tunteen fyysisestä pahoinvoinnista. Ihmeellistä.
Rippileiriä seurasi aikanaan konfirmaatiokirkko ja niin vain muisti tekee näin vanhemmiten tepposet: en muista olleeni näin hirvittävän pitkässä tilaisuudessa ennen. Ohjelma oli kuitenkin vankka ja johdonmukainen ja eteni vaikka hidastellenkin. Ehkä se oli lopullinen koetus, kiirastuli rippilapsille: jos tämän kestätte penkeissänne, olette kelvolliset? Ihan kaikki eivät ihan koko aikaa kestäneet, mutta jälleen iloisena saattoi todeta, että kiitettävää yritystä sentään oli.
Sen sijaan eräitten seurakunnan entisten ja nykyistenkin työntekijöiden käyttäytyminen jumalanpalveluksessa osoitti, että Jumala sallii pienen liikehdinnän ja supatuksen nykyään. Jumala ja valtionkirkko. Tämä on toki hyvinkin vapauttava havainto tavalliselle seurakuntalaisille ja lurjukselle.
Rippikoulun tekninen merkitys, sen yhteiskunnalliset vaikutukset ovat tietenkin luku sinänsä, mutta se kaikki tulee ikäänkuin automaattisesti. Useimmilla kai jää leiri, sen tunnelma ja ihmiset elämään. Ehkä jollekin jopa sanoma, jossain muodossaan. Yksi vaihe kuitenkin on tehty matkalla loputtomaan ihmisyyteen.
Monenlaista kuhinaa, kähinää ja sisäpiirijuttua taatusti liikkui tälläkin leirillä niin kuin aina, mutta jos aikuiset pääsivät puheväleihin näiden nuorten kanssa, he ovat saavuttaneet enemmän kuin useimmat muut pelokkaat ja vihaiset yleistäjät. Jos he vieläpä antoivat siemeniä eteenpäin vietäväksi, aina parempi. Olkoon vetäjien ja konfirmoitujen taival siunattu.
sunnuntai 23. elokuuta 2009
SUKU ON VAHVIN: Martha-täti
Martha-tädillä oli harmikseen huonot nivelet ja lääkäri olikin moneen otteeseen varoitellut häntä kuulantyönnön vaarallisuudesta, mutta niin vain täti taaskin kerran harrasti mielilajiaan sillä seurauksella, että mainitulta lääkäriltä irtosi vasemman jalan ukkovarpaan kynsi viikon kuluttua ja muutenkin kuula teki vastaanottohuoneessa melkoista tuhoa.
Vaikkakin Martha-täti joutui myöhemmin jättämään kuulantyönnön, hän ei kuitenkaan luopunut milloinkaan Atlaksen Kuulaveikkojen neljännen divisioonan joukkueen kunniajäsennyydestään. Kunniakirjansa hän sentään vaihtoi kahteen rasiaan kotimaisia suklaakonvehteja.
Vaikkakin Martha-täti joutui myöhemmin jättämään kuulantyönnön, hän ei kuitenkaan luopunut milloinkaan Atlaksen Kuulaveikkojen neljännen divisioonan joukkueen kunniajäsennyydestään. Kunniakirjansa hän sentään vaihtoi kahteen rasiaan kotimaisia suklaakonvehteja.
keskiviikko 19. elokuuta 2009
tiistai 18. elokuuta 2009
Poistoja
Mitä kesästä jäi käteen.
Mikä teki siitä Tämän Kesän.
Mikä oli se,
Mistä saa voimaa alkavaan syksyyn
Elettävään elämään
Kaikkeen siihen mitä tuuli tuo tullessaan.
Mikä saa rakastamaan kesää?
Ja sanomaan:
Tämä oli Minun Kesäni!
Mikä teki siitä Tämän Kesän.
Mikä oli se,
Mistä saa voimaa alkavaan syksyyn
Elettävään elämään
Kaikkeen siihen mitä tuuli tuo tullessaan.
Mikä saa rakastamaan kesää?
Ja sanomaan:
Tämä oli Minun Kesäni!
perjantai 14. elokuuta 2009
SUKU ON VAHVIN: Henrik-eno
Suvun kulttuuripersoona on Henrik-eno. Hän oli periaatteessa sitä mieltä, että herrasmiehelle suurinpiirtein sopivat lajit olivat ainoastaan soutu ja pyöräily, koska niitä voi harrastaa istuallaan. Myöhemmin hän kuitenkin uskoi löytäneensä omimman lajinsa, penkkipunnerruksen, jota saattoi harjoittaa selällään maaten.
Johtuen enon hämmästyttävästä yhdennäköisyydestä Mona Lisan kanssa, hänet pidätettiin kahdesti hänen poistuessaan Louvren naistenhuoneesta, mutta kun erehdys huomattiin, eno palautettiin pikaisesti nolostuneitten anteeksipyyntöjen kera. Sitäpaitsi enon rikkoutuneet kehykset oli korjattu.
Eno julkaisi kymmenosaiset muistelmansa "Elämää kolmannen valtakunnan varjoissa" täytettyään seitsemänkymmentä, mutta näihin kirjoituksiin pitää suhtautua tietyin varauksin, sillä osa niistä saattaa olla tottakin.
Muistelmien kohutussa kahdeksannessa osassa eno kertoi antaneensa Hertta Kuusiselle, mitä Hertta Kuusiselle kuului ja tämän kerrotaan hyrisseen vielä monta päivää jälkeenpäin. Sattumaa tahi ei, toisaalta Henrik-enon tasoitus golfissa putosi samoihin aikoihin alle kymmenen. Hän tosin väitti kivenkovaa, että "handicap" tarkoittaa vakavaa vammaa.
Johtuen enon hämmästyttävästä yhdennäköisyydestä Mona Lisan kanssa, hänet pidätettiin kahdesti hänen poistuessaan Louvren naistenhuoneesta, mutta kun erehdys huomattiin, eno palautettiin pikaisesti nolostuneitten anteeksipyyntöjen kera. Sitäpaitsi enon rikkoutuneet kehykset oli korjattu.
Eno julkaisi kymmenosaiset muistelmansa "Elämää kolmannen valtakunnan varjoissa" täytettyään seitsemänkymmentä, mutta näihin kirjoituksiin pitää suhtautua tietyin varauksin, sillä osa niistä saattaa olla tottakin.
Muistelmien kohutussa kahdeksannessa osassa eno kertoi antaneensa Hertta Kuusiselle, mitä Hertta Kuusiselle kuului ja tämän kerrotaan hyrisseen vielä monta päivää jälkeenpäin. Sattumaa tahi ei, toisaalta Henrik-enon tasoitus golfissa putosi samoihin aikoihin alle kymmenen. Hän tosin väitti kivenkovaa, että "handicap" tarkoittaa vakavaa vammaa.
torstai 13. elokuuta 2009
Vuolemisen sietämätön keveys
Viikon aikana laajensin tajuntaani viiden maakunnan ja puolentoista tuhannen kilometrin verran. Kaikki kokemansa pitäisi voida kääntää voitokseen ja voimakseen ja tässä yleensä juuri huomaakin pienuutensa. Lomamatkalla jossakin Suomessa, ei siis kuitenkaan enää Sovjet-Finlandissa.
Ensin ajettiin Hattulaan savottaan ja laiturin mittaa ynnä muotoa miettimään. On oikeastaan aika helppoa ja huoletonta toimia, kun ei ole ammattilainen eikä koulutettu. Moottorisaha soi ja hyttyset pistivät. Tuli yksi konkelokin, mutta siitä sisuuntunut Eno paloitteli puun pystyyn ja sanoi, ettei olisi koskaan nuorempana tehnyt näin. Laiturille sovittiin mittaa 16 metriä.
Kotiin ja parin päivän päästä Joutsaan Kissaa hakemaan. Pysähdyimme Apilan kanssa Heinolassa, istuimme tyhjässä kesäteatterissa, kävimme taidetalossa ja haastattelimme kiertoajelulaivaa laituriin kiinnittävää rouvaa. Joutsassa tutustuttiin paikallisen nakkikioskin erikoisuuksiin sekä piskuiseen Joutsan seutu-lehteen. Mökillä kävi ilmi, ettei Kissaa ollut näkynyt kahteen päivään. Uimme, teimme halkoja ja kävimme mustikassa. Suomenkin yö alkoi jo tummeta. Vihdoin, puoli yhdeltä yöllä, Kissa hiippaili pihapiiriin ja kotimatka saattoi alkaa.
Koko yönä ei pimennyt kokonaan, eivätkä taajamien valot häirinneet kokemusta. Takaikkunassa alkoi punertaa ja uusi päivä herätä, kun tulimme kotiin.
Päivä kotona ja sitten Kustaviin. Edelleen Suomessa tehdään tietöitä, pientä tuttuuden ja kotiseuturakkauden tunnetta voi siis kokea matkatessaan lomamatkalla jossakin Suomessa. Baby, moottoritie on kuuma ja niin on autokin seisovissa jonoissa.
Kustavissa järjestettiin viimesyksyisen Talvi-petankki Turneen vastapainoksi kutsukilpailuluonteinen ulkosaariston krokettimestaruusottelu. Eksotiikkaa radalle toivat mm. kivet, kalliot, kannot, juuret, sammalet ja ylipäätään erikoisen kalteva ja polveileva alusta. Radan luonnetta ja vaikeusastetta kuvastaa se, että itsekin käytin kerrassaan 43 lyöntiä yksistään ykkösportilla jo menomatkalla. Mistään pelaajakohtaisista tasoituksista ei siis ollut puhettakaan. Toisaalta yhtään palloa ei plumpsahtanut mereenkään.
Mestaruuden jo ratkettua ja sähisevien mailojen rauhoituttua seuraavana päivänä ajelimme Kalkas-nimisellä paatilla Lill Klyndanin suuntaan ja bongailimme ohikulkijoita, kuten meriharakan, merikotkan, erilaisia lokkeja ja vesilintuja jne. Bongausta helpottavat oleellisesti hyvät kiikarit ynnä sellainen kumppani, joka todella tunnistaa lintuja. Kuten tässä tapauksessa erinomainen ex-appiukkoni. Itsekin tunnistin uskottavasti hiukan myöhemmin västäräkin.
Illalla ajoimme syömään hesburgerit ja jalkauduimme lopulta kotitanhuville hiukan puolen yön jälkeen. Matkalta jäi mieleen automaattinen nopeusvalvonta. Otimme joka kerta hyvät poseerausasennot ennen kameratolppia, mutta kertaakaan ei tärpännyt. Koska sovimme, että ensimmäinen perillä on mätämuna, aioin takapenkkiläisten harmiksi peruuttaa kotiin, mutta tietenkin unohdin jutun ajon aikana.
Vielä kerran raskin jättää ikimuistoisen kotikontuni ja lähdin uudelleen Hattulaan, laituria veistämään. Kaikki näyttää erityisen lohduttomalta, kun kaikki tarveaineet ja työkalut on kasailtu epämääräisiin pinoihin, mutta mitään valmista ei ole juuri tullut. Sitten toisaalta, kun työ rupeaa sujumaan ja edistymään, alkaa kokea jotakin omituista hyvänolon tunnetta. Sekö on sitten se, mitä ilman nyt pelätään kokonaisen sukupolven jäävän?
Ensin ajettiin Hattulaan savottaan ja laiturin mittaa ynnä muotoa miettimään. On oikeastaan aika helppoa ja huoletonta toimia, kun ei ole ammattilainen eikä koulutettu. Moottorisaha soi ja hyttyset pistivät. Tuli yksi konkelokin, mutta siitä sisuuntunut Eno paloitteli puun pystyyn ja sanoi, ettei olisi koskaan nuorempana tehnyt näin. Laiturille sovittiin mittaa 16 metriä.
Kotiin ja parin päivän päästä Joutsaan Kissaa hakemaan. Pysähdyimme Apilan kanssa Heinolassa, istuimme tyhjässä kesäteatterissa, kävimme taidetalossa ja haastattelimme kiertoajelulaivaa laituriin kiinnittävää rouvaa. Joutsassa tutustuttiin paikallisen nakkikioskin erikoisuuksiin sekä piskuiseen Joutsan seutu-lehteen. Mökillä kävi ilmi, ettei Kissaa ollut näkynyt kahteen päivään. Uimme, teimme halkoja ja kävimme mustikassa. Suomenkin yö alkoi jo tummeta. Vihdoin, puoli yhdeltä yöllä, Kissa hiippaili pihapiiriin ja kotimatka saattoi alkaa.
Koko yönä ei pimennyt kokonaan, eivätkä taajamien valot häirinneet kokemusta. Takaikkunassa alkoi punertaa ja uusi päivä herätä, kun tulimme kotiin.
Päivä kotona ja sitten Kustaviin. Edelleen Suomessa tehdään tietöitä, pientä tuttuuden ja kotiseuturakkauden tunnetta voi siis kokea matkatessaan lomamatkalla jossakin Suomessa. Baby, moottoritie on kuuma ja niin on autokin seisovissa jonoissa.
Kustavissa järjestettiin viimesyksyisen Talvi-petankki Turneen vastapainoksi kutsukilpailuluonteinen ulkosaariston krokettimestaruusottelu. Eksotiikkaa radalle toivat mm. kivet, kalliot, kannot, juuret, sammalet ja ylipäätään erikoisen kalteva ja polveileva alusta. Radan luonnetta ja vaikeusastetta kuvastaa se, että itsekin käytin kerrassaan 43 lyöntiä yksistään ykkösportilla jo menomatkalla. Mistään pelaajakohtaisista tasoituksista ei siis ollut puhettakaan. Toisaalta yhtään palloa ei plumpsahtanut mereenkään.
Mestaruuden jo ratkettua ja sähisevien mailojen rauhoituttua seuraavana päivänä ajelimme Kalkas-nimisellä paatilla Lill Klyndanin suuntaan ja bongailimme ohikulkijoita, kuten meriharakan, merikotkan, erilaisia lokkeja ja vesilintuja jne. Bongausta helpottavat oleellisesti hyvät kiikarit ynnä sellainen kumppani, joka todella tunnistaa lintuja. Kuten tässä tapauksessa erinomainen ex-appiukkoni. Itsekin tunnistin uskottavasti hiukan myöhemmin västäräkin.
Illalla ajoimme syömään hesburgerit ja jalkauduimme lopulta kotitanhuville hiukan puolen yön jälkeen. Matkalta jäi mieleen automaattinen nopeusvalvonta. Otimme joka kerta hyvät poseerausasennot ennen kameratolppia, mutta kertaakaan ei tärpännyt. Koska sovimme, että ensimmäinen perillä on mätämuna, aioin takapenkkiläisten harmiksi peruuttaa kotiin, mutta tietenkin unohdin jutun ajon aikana.
Vielä kerran raskin jättää ikimuistoisen kotikontuni ja lähdin uudelleen Hattulaan, laituria veistämään. Kaikki näyttää erityisen lohduttomalta, kun kaikki tarveaineet ja työkalut on kasailtu epämääräisiin pinoihin, mutta mitään valmista ei ole juuri tullut. Sitten toisaalta, kun työ rupeaa sujumaan ja edistymään, alkaa kokea jotakin omituista hyvänolon tunnetta. Sekö on sitten se, mitä ilman nyt pelätään kokonaisen sukupolven jäävän?
Poistoja
Elämän äiti, tule
tuo jotain suurempaa
jokin kokemus
joka tekee minusta vahvemman,
jotain selvää ja kirkasta
mikä riittää.
tuo jotain suurempaa
jokin kokemus
joka tekee minusta vahvemman,
jotain selvää ja kirkasta
mikä riittää.
tiistai 11. elokuuta 2009
Yksi tapa lähestyä
Kauppatien pää. Miltä tällä paikalla näyttää kymmenen vuoden kuluttua, kesällä 2019? Eivät taida lennellä Jetsonien ilmakiiturit, eivätkä liene aivan kaikki muutkaan visiot toteutuneet? Silti. Juuri tältä täällä ei myöskään varmasti näytä.
Jos ei katso näkymää tottunein silmin, vaan ikään kuin ulkopuolisena, ei maisema ole järin innostava tahi persoonallinen. Pujot kukkivat allergisena viidakkona, kärsämöt, horsmat, sauniot; ei tämä näinkään hyvä ole. Puolivillaisia liiketaloja ja hoitamatonta ryteikköä. Ja kauneimmat ja ainutlaatuisimmat rakennukset, juuri ne pitää purkaa ja jättää tällaista jälkeä tilalle.
Vanhan naisen koira kantaa suussaan halkoa. Pyörätie päättyy vinoparkkeerausta osoittaviin viivoihin. Aika parantaa kaikki haavat (Menandros).
Tietyömaata kehystää rikkiräjäytetty peruskallio, jättiläisen hiekkalaatikkoleikki, jonka voi aina aloittaa alusta. Montun pohjalla on terästä betonivalua odottamassa. Pyramiidi pysyy ja nähdään. Mutta faarao unohdetaan (Uuno Kailas). Kenen maisemaa tässä rakennetaan. Kenen käskyt ovat piirustuslaudoilla muodostuneet suunnitelmiksi. Kenen taikasauva heilahtaa.
Ja kenelle?
Hyväksyn ilomielin rakentamisen ja kehityksen. Jos se vain ei ole synonyymi kaiken menneen kieltämiselle ja hävittämiselle, vanhan purkamiselle ja eletyn muistimme väärentämiselle.
Uusi koulu nousee rumalle ja kuoppaiselle pellolle, viitekehyksinään liikenneympyrä, huoltoasema ja kerrostaloalue. Täälläkö opetetaan kasvamaan tähän uuteen perimään, täälläkö vihdoin kasvatetaan ne asukkaat, jotka rakastavat ja kunnioittavat omaa ympäristöään.
Die Revolution ist wie Saturn, sie frisst ihre eigenen Kinder. Vallankumous syö omat lapsensa (Georg Büchner). Mutta syövätkö tämän urbaanin vallankumouksen lapset kaikki hedelmät. Niistä pikkupaskiaisista tulevat tulevat päättäjät. Asukkaat. Slummin kurjalisto. Vallasväki.
Välillä oikein pelkää kädet täristen, että kolmen markan kraatarit ovat tehneet kuuden markan vahingon. Ei oikein tiedetä, mitä halutaan, eikä edes sitä, millä jalustalla nyt seistään. Siitä minä olen huolissani, että hävitetäänkö täältä jokin mystinen identiteetti?
Calling Elvis, Is anybody home (Mark Knopfler).
Jos ei katso näkymää tottunein silmin, vaan ikään kuin ulkopuolisena, ei maisema ole järin innostava tahi persoonallinen. Pujot kukkivat allergisena viidakkona, kärsämöt, horsmat, sauniot; ei tämä näinkään hyvä ole. Puolivillaisia liiketaloja ja hoitamatonta ryteikköä. Ja kauneimmat ja ainutlaatuisimmat rakennukset, juuri ne pitää purkaa ja jättää tällaista jälkeä tilalle.
Vanhan naisen koira kantaa suussaan halkoa. Pyörätie päättyy vinoparkkeerausta osoittaviin viivoihin. Aika parantaa kaikki haavat (Menandros).
Tietyömaata kehystää rikkiräjäytetty peruskallio, jättiläisen hiekkalaatikkoleikki, jonka voi aina aloittaa alusta. Montun pohjalla on terästä betonivalua odottamassa. Pyramiidi pysyy ja nähdään. Mutta faarao unohdetaan (Uuno Kailas). Kenen maisemaa tässä rakennetaan. Kenen käskyt ovat piirustuslaudoilla muodostuneet suunnitelmiksi. Kenen taikasauva heilahtaa.
Ja kenelle?
Hyväksyn ilomielin rakentamisen ja kehityksen. Jos se vain ei ole synonyymi kaiken menneen kieltämiselle ja hävittämiselle, vanhan purkamiselle ja eletyn muistimme väärentämiselle.
Uusi koulu nousee rumalle ja kuoppaiselle pellolle, viitekehyksinään liikenneympyrä, huoltoasema ja kerrostaloalue. Täälläkö opetetaan kasvamaan tähän uuteen perimään, täälläkö vihdoin kasvatetaan ne asukkaat, jotka rakastavat ja kunnioittavat omaa ympäristöään.
Die Revolution ist wie Saturn, sie frisst ihre eigenen Kinder. Vallankumous syö omat lapsensa (Georg Büchner). Mutta syövätkö tämän urbaanin vallankumouksen lapset kaikki hedelmät. Niistä pikkupaskiaisista tulevat tulevat päättäjät. Asukkaat. Slummin kurjalisto. Vallasväki.
Välillä oikein pelkää kädet täristen, että kolmen markan kraatarit ovat tehneet kuuden markan vahingon. Ei oikein tiedetä, mitä halutaan, eikä edes sitä, millä jalustalla nyt seistään. Siitä minä olen huolissani, että hävitetäänkö täältä jokin mystinen identiteetti?
Calling Elvis, Is anybody home (Mark Knopfler).
Poistoja
Ja sitten illalla vaikenevat
koneet
ja sahat
ja murskaimet
ja kaikki se mistä eletään.
Silloin kuuluu hiljaisuus
ja syy miksi eletään.
sunnuntai 9. elokuuta 2009
SUKU ON VAHVIN: Kerstin-täti
Kerstin-täti tutki rottakokeilla angstin olemusta, mutta pettyi käytännön sovellutukseen, kun hänen lähiomaisensa kieltäytyivät asumasta häkeissä ja tästä suivaantuneena hän muutti ullakolle pää alaspäin ja kommunikoi ainoastaan vihellyssignaalein. Kerstin-tädille myönnettiin postuumisti kahtiajaettu Nobelin rauhanpalkinto kolmikymmenluvun puolivälin paikkeilla.
Täti halusi tulla tuhkatuksi Kuolleen Meren aaltoihin, mutta palkinnon saaminen mahdollisti oikeatkin hautajaiset. Niitä muisteltiin vielä pitkään jälkeenkin päin, olihan tarjolla runsain mitoin tuulihattuja, suklaapuddinkia, Bernhard Shawn "Kootut teokset", värikkäitä hattuja ja kuusi napatanssijaa. Erityisesti Luukas-setä kunnostautui hautajaisissa yrittäen kaataa yhtä tanssijoista kahden käden keilapallollaan.
Täti halusi tulla tuhkatuksi Kuolleen Meren aaltoihin, mutta palkinnon saaminen mahdollisti oikeatkin hautajaiset. Niitä muisteltiin vielä pitkään jälkeenkin päin, olihan tarjolla runsain mitoin tuulihattuja, suklaapuddinkia, Bernhard Shawn "Kootut teokset", värikkäitä hattuja ja kuusi napatanssijaa. Erityisesti Luukas-setä kunnostautui hautajaisissa yrittäen kaataa yhtä tanssijoista kahden käden keilapallollaan.
sunnuntai 2. elokuuta 2009
Klip Klip
Hoitajia työmaalla nipistellyt hammaslääkäri joutui tasa-arvovaltuutetun hampaisiin.
***
Kirjailija Astrid Lindgren nosti 80-luvulla syytteen elokuvaohjaaja Steven Spielbergiä vastaan. Lindgrenin mielestä hänen kirjansa Mio, poikani Mio pohjalta tehty elokuvasovitus ei vastannut alkuperäisteoksen henkeä. Spielberghän antoi omalle elokuvasovitukselleen nimen Tuo Mion temppeli.
***
Eräänlaisena vastaiskuna oli kirjailija Lindgren kirjoittamassa uutta kirjaa, jossa hän ruoti amerikkalaisuutta yleensä ja erityisesti politiikkaan pesiytynyttä mädännäisyyttä. Kirja sijoittui kahdeksankymmen luvun puoliväliin ja siinä esiintyi vertauskuvallisen faabelin muodossa Reagan-niminen hahmo perheineen. Kirjan työnimenä oli Ron ja ryövärin tytär.
***
"Koko ikäni pelkkiä tuumia", puuskahti aikaansaamaton mittamies.
***
Sulavakäytöksisiä lumiukkoja kuumaan kesähintaan!
***
SPR:n työntekijä selviytyi auttavasti.
***
"Hengenlähtö oli todella hiuskarvan varassa", sanoi parturista aaveita ajanut manaaja.
***
"Minä kuorin vain kermat päältä", sanoi ilotyttö hienoston juhlissa.
***
Abstrakti kuvataiteilija vaihtoi tyyliä. "Minusta tekoni on aiheellinen", puolustautui naturalismiin siirtynyt taiteilija.
***
Leikkauksesta ärtynyt potilas vaatii miljoonakorvauksia.
***
Työttömäksi jäänyt liukuporrasmekaanikko rullasi kadulla miehen.
***
Lapsi kastoi papin! Vesivahinko ristiäisissä.
***
Metsä on keväisin mustanaan valkovuokkoja.
***
Poliisi pidätti hengitystä.
***
Kiinalainen pituushyppääjä loikkasi länteen.
***
Kirjailija Astrid Lindgren nosti 80-luvulla syytteen elokuvaohjaaja Steven Spielbergiä vastaan. Lindgrenin mielestä hänen kirjansa Mio, poikani Mio pohjalta tehty elokuvasovitus ei vastannut alkuperäisteoksen henkeä. Spielberghän antoi omalle elokuvasovitukselleen nimen Tuo Mion temppeli.
***
Eräänlaisena vastaiskuna oli kirjailija Lindgren kirjoittamassa uutta kirjaa, jossa hän ruoti amerikkalaisuutta yleensä ja erityisesti politiikkaan pesiytynyttä mädännäisyyttä. Kirja sijoittui kahdeksankymmen luvun puoliväliin ja siinä esiintyi vertauskuvallisen faabelin muodossa Reagan-niminen hahmo perheineen. Kirjan työnimenä oli Ron ja ryövärin tytär.
***
"Koko ikäni pelkkiä tuumia", puuskahti aikaansaamaton mittamies.
***
Sulavakäytöksisiä lumiukkoja kuumaan kesähintaan!
***
SPR:n työntekijä selviytyi auttavasti.
***
"Hengenlähtö oli todella hiuskarvan varassa", sanoi parturista aaveita ajanut manaaja.
***
"Minä kuorin vain kermat päältä", sanoi ilotyttö hienoston juhlissa.
***
Abstrakti kuvataiteilija vaihtoi tyyliä. "Minusta tekoni on aiheellinen", puolustautui naturalismiin siirtynyt taiteilija.
***
Leikkauksesta ärtynyt potilas vaatii miljoonakorvauksia.
***
Työttömäksi jäänyt liukuporrasmekaanikko rullasi kadulla miehen.
***
Lapsi kastoi papin! Vesivahinko ristiäisissä.
***
Metsä on keväisin mustanaan valkovuokkoja.
***
Poliisi pidätti hengitystä.
***
Kiinalainen pituushyppääjä loikkasi länteen.
torstai 30. heinäkuuta 2009
SUKU ON VAHVIN: Luukas-setä
Luukas-setä oli varsin kuuluisa ja aikaansaapa valtiopäivämies. Hänen tunnetuimpia ja edistyksellisimpiä lakialoitteitaan oli mm. uudenlaisen opetussuunnitelman maailmaansaattaminen. "Esileikit esikouluun" oli yksi hänen lempiteemojaan, mikä luultavasti juonsi juurensa sekä hänen tiukasta suomenkielenhallinnastaan että traumaattisesta varhaislapsuudestaan, jolloin hänet yllätettiin kesken lääkärileikkien niin sanotusti housut kintuissa. Vain hänen vaateittensa loppuosa, "Perusleikit peruskouluun", milloinkaan toteutui.
Sedän syvää antautumista asialleen kuvaa hyvin se, että hän porautti keilapalloihinsa kaksoisreiät ja kehitteli vallankumouksellisen kahden käden heittotyylin. Rikosmuseo omistaa tiemmä vieläkin yhden kappaleen sedän palloja.
Sedän syvää antautumista asialleen kuvaa hyvin se, että hän porautti keilapalloihinsa kaksoisreiät ja kehitteli vallankumouksellisen kahden käden heittotyylin. Rikosmuseo omistaa tiemmä vieläkin yhden kappaleen sedän palloja.
Poistoja
Mikä sinä olet
mitä kuljetat mukanasi
taakkanasi ja perintönäsi
ja omaisuutenasi.
Mikä sinä olet
näkyy kasvoistasi
ja käynnistäsi.
Mikä sinä olet.
mitä kuljetat mukanasi
taakkanasi ja perintönäsi
ja omaisuutenasi.
Mikä sinä olet
näkyy kasvoistasi
ja käynnistäsi.
Mikä sinä olet.
Elämäntapaihminen ja Salaperäinen Paistaja
On reippaasti todettava, että meteorologit ja muut hallitusta lähellä olevat tahot ovat kunnolla tunaroineet. On melko ilmeistä, että he eivät ole järin tehtäviensä tasalla. Kesäkuu meni, mutta missä olivat Suomen helteet ja vähälumisuus? Missä olivat ne ilmat, joita muistellaan lapsuuden ikikesinä? Missä piileksivät ne kelit, jolloin valutaan ammeen pohjalle kuudetta kertaa samana päivänä ja valitellaan heikolla äänellä tätä kuumuutta? Missä oli se hikinen olo, kun oma nahkapaitakin tuntuisi olevan liikaa?
No, henkilökohtaisesti en tosin ole jäänyt suuremmin suremaan auringon paistamista tahi paistamattomuutta. Sanoin tämän vain lähinnä viran eli tavan vuoksi. Itse olen mieluummin sellainen sisälomailija, joten pilvisyys taikka pikku sadekaan ei juuri haittaa. Keskuslämmityksen puute enemmänkin.
"Suuri kanavauudistus etenee...", kirjoitti tuttu Venetsiasta. Hän oli siellä tekemässä dokumenttia Alvar Aallon muinaiseen biennaaleen väsäämästä Venetsian kaupungin ainoasta puutalosta. Säälin ystävääni. Venetsiassa on takuulla tähän aikaan vuodesta kuuma, on sekin onneton työpaikka...
Yhtenä iltana (suoraan kuin Hectorin laulusta!) istuimme Apilan kanssa kirkkorannassa. yritin juuri referoida hänelle televisiosta näkemääni ohjelmaa ulpukoitten ja lumpeitten kasvatuksesta, kun Apila äkkiä käski järvelle osoittaen minun pitää päänahastani kiinni. Ja todellakin. Kaksimelainen intiaanikanootti lähestyi meitä.
Olivatkohan nämä nyt niitä erityisessä suojeluksessa olevia iri...iriad...dada...no, what ever, feikki-inkkareita? Ruo'ot heiluivat ja linnutkaan eivät tienneet pahasta maailmasta yhtään mitään. "Katso taivaan lintuja!" Toisella silmälläni tarkkailin kyllä lähestyvää kanoottia.
- Terve! huikkasi vanhempi mies kanootista. Ugh. - Hyvä kun edes te olette siinä. Viimeksi kun vaimon kanssa melottiin Tammelasta Turkuun, niin siinä Suurkirkon, vai mikä se on... (Tuomiokirkko, onneton puupää!) ... kohdalla oli vain yksi puliukko muovikasseineen meitä vastaanottamassa ja sekin ihmetteli, että kuinka ei ollut lehtimiehiä...
Tyypillinen estynyt suomalainen tuppisuu. Kanoottia laiturille nostaessaan hän ehti laverrella mökkitiedot, melomansa kilometrit ja vielä valittaa päälle, että
- Ai, tämä vaakuna? Se on Tammelan vaakuna. Täältä en saanut. Sanoivat, etteivät anna tämmöiseen veneeseen... Mies osoitteli kanoottinsa keulaan liimaamaansa isoa kunnanvaakunaa. Ja sitten he kaksistaan jo kantoivatkin välineensä auton peräkärryyn ja ajoivat pois.
Oli kuin mies olisi imenyt kaiken hapen rannan ilmatilasta. Tuli niin hiljaista, että korviin koski.
Kävelimme Apilan kanssa sankarihautojen kautta. Siellä oli upeat sinivalkoiset orvokit joka laatan päässä. Tyylikäs kokonaisuus. Arvioimme hiekkakäytävien ja hautojen sorien haravointeja ja reunuskivien harjausta. Ysi puoli. Kaadetut puut ja puulajit mietittiin.
Suurmiehen haudalla oli paljon jo kukkineita kukintoja. Apila kurkotti nyppimään niitä. Kesäkuntoon. Ja sitten syksyyn. Ohi käveli nelihenkinen joukko, jonka isäntä yritti etsiä sopivaa englanninkielistä vastinetta sanalle merimies. Se, mitä kuolleille pitäisi tehdä, on tietysti kansainvälinen ongelma, joka on kulttuureittain pyritty ratkomaan.
Kotiintultuani ilmoitti Poika ajavansa päänsä kaljuksi ja perustavansa bändin nimeltä Mattigrad Cowboys, mutta minä pysähdyin miettimään ja hainkin varmistuksekseni koulukartastoni. Kyllä: Tammelasta ei ole vesireittiä Turkuun! Onko minua jymäytetty elämässä!
No, henkilökohtaisesti en tosin ole jäänyt suuremmin suremaan auringon paistamista tahi paistamattomuutta. Sanoin tämän vain lähinnä viran eli tavan vuoksi. Itse olen mieluummin sellainen sisälomailija, joten pilvisyys taikka pikku sadekaan ei juuri haittaa. Keskuslämmityksen puute enemmänkin.
"Suuri kanavauudistus etenee...", kirjoitti tuttu Venetsiasta. Hän oli siellä tekemässä dokumenttia Alvar Aallon muinaiseen biennaaleen väsäämästä Venetsian kaupungin ainoasta puutalosta. Säälin ystävääni. Venetsiassa on takuulla tähän aikaan vuodesta kuuma, on sekin onneton työpaikka...
Yhtenä iltana (suoraan kuin Hectorin laulusta!) istuimme Apilan kanssa kirkkorannassa. yritin juuri referoida hänelle televisiosta näkemääni ohjelmaa ulpukoitten ja lumpeitten kasvatuksesta, kun Apila äkkiä käski järvelle osoittaen minun pitää päänahastani kiinni. Ja todellakin. Kaksimelainen intiaanikanootti lähestyi meitä.
Olivatkohan nämä nyt niitä erityisessä suojeluksessa olevia iri...iriad...dada...no, what ever, feikki-inkkareita? Ruo'ot heiluivat ja linnutkaan eivät tienneet pahasta maailmasta yhtään mitään. "Katso taivaan lintuja!" Toisella silmälläni tarkkailin kyllä lähestyvää kanoottia.
- Terve! huikkasi vanhempi mies kanootista. Ugh. - Hyvä kun edes te olette siinä. Viimeksi kun vaimon kanssa melottiin Tammelasta Turkuun, niin siinä Suurkirkon, vai mikä se on... (Tuomiokirkko, onneton puupää!) ... kohdalla oli vain yksi puliukko muovikasseineen meitä vastaanottamassa ja sekin ihmetteli, että kuinka ei ollut lehtimiehiä...
Tyypillinen estynyt suomalainen tuppisuu. Kanoottia laiturille nostaessaan hän ehti laverrella mökkitiedot, melomansa kilometrit ja vielä valittaa päälle, että
- Ai, tämä vaakuna? Se on Tammelan vaakuna. Täältä en saanut. Sanoivat, etteivät anna tämmöiseen veneeseen... Mies osoitteli kanoottinsa keulaan liimaamaansa isoa kunnanvaakunaa. Ja sitten he kaksistaan jo kantoivatkin välineensä auton peräkärryyn ja ajoivat pois.
Oli kuin mies olisi imenyt kaiken hapen rannan ilmatilasta. Tuli niin hiljaista, että korviin koski.
Kävelimme Apilan kanssa sankarihautojen kautta. Siellä oli upeat sinivalkoiset orvokit joka laatan päässä. Tyylikäs kokonaisuus. Arvioimme hiekkakäytävien ja hautojen sorien haravointeja ja reunuskivien harjausta. Ysi puoli. Kaadetut puut ja puulajit mietittiin.
Suurmiehen haudalla oli paljon jo kukkineita kukintoja. Apila kurkotti nyppimään niitä. Kesäkuntoon. Ja sitten syksyyn. Ohi käveli nelihenkinen joukko, jonka isäntä yritti etsiä sopivaa englanninkielistä vastinetta sanalle merimies. Se, mitä kuolleille pitäisi tehdä, on tietysti kansainvälinen ongelma, joka on kulttuureittain pyritty ratkomaan.
Kotiintultuani ilmoitti Poika ajavansa päänsä kaljuksi ja perustavansa bändin nimeltä Mattigrad Cowboys, mutta minä pysähdyin miettimään ja hainkin varmistuksekseni koulukartastoni. Kyllä: Tammelasta ei ole vesireittiä Turkuun! Onko minua jymäytetty elämässä!
maanantai 27. heinäkuuta 2009
SUKU ON VAHVIN: Isotäti Jolanda
Isotätiäni Jolandaa pidettiin yleisesti esialbanialaisen kurin henkilöitymänä, eikä hän totta puhuen suostunut riisumaan nahkasaappaitaan edes uimaan mennessään. Vaikka tädin mielestä ryhti olikin kaikki kaikessa, suostui hän lopulta kustantajan lukuisten maanittelujen jälkeen kuvittamaan Pekka Töpöhäntä -kirjoja tulitikuista taittelemillaan hahmoilla.
Täti kulutti elämänsä aikana loppuun seitsemän aviomiestä ja käytti heitä senjälkeen kirjantukina. "Minussa on kutina, mutta minä hallitsen sitä", saattoi täti joskus sanoa karuun tyyliinsä.
Täti kulutti elämänsä aikana loppuun seitsemän aviomiestä ja käytti heitä senjälkeen kirjantukina. "Minussa on kutina, mutta minä hallitsen sitä", saattoi täti joskus sanoa karuun tyyliinsä.
perjantai 17. heinäkuuta 2009
Poistoja
Kauneus on katoavaista
se on maista
ei kestävää.
Päästä sielusta sydämestä
pestävää
ominaista
ei sitä estävää.
Eikö mitään jää.
torstai 16. heinäkuuta 2009
Kesälomamuistoja
Maanantai
Suunnittelin pakastimen sulatusta. Siellä on vielä viimekesäisiä puolukoita. Mitä minä niillä teen? Teen vispipuuroa. Hain kaupasta mannasuurimoita ja aloitin keittämisen ja hauduttamisen ja loputtoman vispaamisen. Käsin vispaaminen on pirun raskasta puuhaa. Miten naisilla oli ennen vanhaan aikaa ja käsivarsia olla lieden ääressä tekemässä suurenmoisia tekojaan?
Välillä katsoin tallenteelta Wilderin upean Sunset Boulevardin ja söin samalla kolmelta Muumimamma-piparilta pään ja tunsin perverssiä tyydytystä. Sitten katsoin keskustelua televisiosta.
Illalla kuuntelin vähän paikallisradiota. Freude, schöner Götterfunken/Tochter aus Elysium!
Tiistai
Annoin parran kasvaa valtoimenaan jo toista päivää. Iltapäivän viivotinmittauksessa sitä olikin jo puolisentoista milliä. Katselin tallenteelta Marx-veljesten elokuvat Big Store ja Duck Soup. Nämä olivat kyllä edellä aikaansa. "Jos annatte lahjuksia, pidätän teidät. Ellette anna minulle myös..."
Waltarin Sinuhe, egyptiläisen lukeminen on ollut viisivuotissuunnitelmassani jo toistakymmentä vuotta. Vielä ei taida olla sen aika. Apila saapui mökiltä ja toi jumalaisia omenaleivoksia.
Keskiviikko
Apilan päivä, leivoin Schwarzwaldin suklaa-kirsikkakakun. Coctailkirsikat osoittautuivat omaisuuden hintaisiksi ja vatkattuani viisi desilitraa kuohukermaa vaahdoksi lisäsin ohjeen mukaisen liivatelehtiliemen sen joukkoon vatkaten taas. Sain aikaan rasvaista voita ja koko homma piti aloittaa alusta kaupan kautta. Reseptin tekijän sietäisi mennä tutkituttamaan päänsä.
Katselin iltapäivällä rauhoittuakseni Verhoevenin Basic Instinctin ja mietin videolakia. Illalla syötiin kakkua ja sisko soitti tulevansa huomenna kylään.
Torstai
Aamulla alkoi taas leipominen. Eri kaupoista vuosien varrella pihistämistäni resepteistä otin kokeiluun tällä kertaa Toscakakun. Ensimmäinen yllätys löytyi munarasiasta. Ottaessani munaa jäi sen toinen pää kiinni rasian pohjaan ja sisältö valui kennoon. Toisellekin munalle kävi samoin ja minusta alkoi tuntua samalta kuin pienenä toriarpoja ostaessani. Muita ei sentään oltu liimattu pohjaan kiinni ja pääsin näin varsinaiseen leipomispuuhaan. Kädet tosin inhottavan limaisina.
Juuri kun oli kiehauttamassa kattilassa voita, mantelilastuja, sokeria, kuohukermaa ja vehnäjauhoja, soi puhelin. Näköjään kuorrutusmössön teko ja levitys onnistuu yhdelläkin kädellä.
Sisko saapui illalla sulhasensa kuusikymmenluvun Harley-Davidsonin selässä. Kumpainenkin oli pukeutunut mustiin ja lähitienoon kaikki pikkupojat pakenivatkin haulikonkantaman päähän. Vieraiden lähtiessä lopulta kotiinsa alkoi sataa kaatamalla. Bon Voyage!
Iltalukemiseksi valitsin Sillanpäätä. Onhan miehestä otettava selvää, koska kukaan ei häntä kumminkaan lue?
Perjantai
Aamupäivällä lähdimme Apilan kanssa Porvooseen Suvisoittoon. Siellä kuuntelimme näiden kuuskytlukuisen nuorisoketjulaisten soitantaa. Itse en ole kylläkään järin hullaantunut kamarimusiikkiin eikä nukahtaminen nytkään ollut kaukana.
Käynti Brunbergilla ja pilailukaupassa virkisti sentään.
Lauantai
Pakastimessa oli edelleen puolukoita, joten tein vielä isomman annoksen vispipuuroa. Kukaan muu ei ollut kauhean innostunut. Samalla katselin aamupäivällä Leonen elokuvan Kourallinen dollareita, joka oli jonkinlainen alkupiste sittemmin tolkuttomuuksiin paisuneelle italowestern-tulvalle.
Sunnuntai
Söin vispipuuroa, imuroin auton ja kuuntelin nuoruuden Sparksia kovalla voimalla. Tämmöiseksi on elämä mennyt. Lomalla.
Suunnittelin pakastimen sulatusta. Siellä on vielä viimekesäisiä puolukoita. Mitä minä niillä teen? Teen vispipuuroa. Hain kaupasta mannasuurimoita ja aloitin keittämisen ja hauduttamisen ja loputtoman vispaamisen. Käsin vispaaminen on pirun raskasta puuhaa. Miten naisilla oli ennen vanhaan aikaa ja käsivarsia olla lieden ääressä tekemässä suurenmoisia tekojaan?
Välillä katsoin tallenteelta Wilderin upean Sunset Boulevardin ja söin samalla kolmelta Muumimamma-piparilta pään ja tunsin perverssiä tyydytystä. Sitten katsoin keskustelua televisiosta.
Illalla kuuntelin vähän paikallisradiota. Freude, schöner Götterfunken/Tochter aus Elysium!
Tiistai
Annoin parran kasvaa valtoimenaan jo toista päivää. Iltapäivän viivotinmittauksessa sitä olikin jo puolisentoista milliä. Katselin tallenteelta Marx-veljesten elokuvat Big Store ja Duck Soup. Nämä olivat kyllä edellä aikaansa. "Jos annatte lahjuksia, pidätän teidät. Ellette anna minulle myös..."
Waltarin Sinuhe, egyptiläisen lukeminen on ollut viisivuotissuunnitelmassani jo toistakymmentä vuotta. Vielä ei taida olla sen aika. Apila saapui mökiltä ja toi jumalaisia omenaleivoksia.
Keskiviikko
Apilan päivä, leivoin Schwarzwaldin suklaa-kirsikkakakun. Coctailkirsikat osoittautuivat omaisuuden hintaisiksi ja vatkattuani viisi desilitraa kuohukermaa vaahdoksi lisäsin ohjeen mukaisen liivatelehtiliemen sen joukkoon vatkaten taas. Sain aikaan rasvaista voita ja koko homma piti aloittaa alusta kaupan kautta. Reseptin tekijän sietäisi mennä tutkituttamaan päänsä.
Katselin iltapäivällä rauhoittuakseni Verhoevenin Basic Instinctin ja mietin videolakia. Illalla syötiin kakkua ja sisko soitti tulevansa huomenna kylään.
Torstai
Aamulla alkoi taas leipominen. Eri kaupoista vuosien varrella pihistämistäni resepteistä otin kokeiluun tällä kertaa Toscakakun. Ensimmäinen yllätys löytyi munarasiasta. Ottaessani munaa jäi sen toinen pää kiinni rasian pohjaan ja sisältö valui kennoon. Toisellekin munalle kävi samoin ja minusta alkoi tuntua samalta kuin pienenä toriarpoja ostaessani. Muita ei sentään oltu liimattu pohjaan kiinni ja pääsin näin varsinaiseen leipomispuuhaan. Kädet tosin inhottavan limaisina.
Juuri kun oli kiehauttamassa kattilassa voita, mantelilastuja, sokeria, kuohukermaa ja vehnäjauhoja, soi puhelin. Näköjään kuorrutusmössön teko ja levitys onnistuu yhdelläkin kädellä.
Sisko saapui illalla sulhasensa kuusikymmenluvun Harley-Davidsonin selässä. Kumpainenkin oli pukeutunut mustiin ja lähitienoon kaikki pikkupojat pakenivatkin haulikonkantaman päähän. Vieraiden lähtiessä lopulta kotiinsa alkoi sataa kaatamalla. Bon Voyage!
Iltalukemiseksi valitsin Sillanpäätä. Onhan miehestä otettava selvää, koska kukaan ei häntä kumminkaan lue?
Perjantai
Aamupäivällä lähdimme Apilan kanssa Porvooseen Suvisoittoon. Siellä kuuntelimme näiden kuuskytlukuisen nuorisoketjulaisten soitantaa. Itse en ole kylläkään järin hullaantunut kamarimusiikkiin eikä nukahtaminen nytkään ollut kaukana.
Käynti Brunbergilla ja pilailukaupassa virkisti sentään.
Lauantai
Pakastimessa oli edelleen puolukoita, joten tein vielä isomman annoksen vispipuuroa. Kukaan muu ei ollut kauhean innostunut. Samalla katselin aamupäivällä Leonen elokuvan Kourallinen dollareita, joka oli jonkinlainen alkupiste sittemmin tolkuttomuuksiin paisuneelle italowestern-tulvalle.
Sunnuntai
Söin vispipuuroa, imuroin auton ja kuuntelin nuoruuden Sparksia kovalla voimalla. Tämmöiseksi on elämä mennyt. Lomalla.
keskiviikko 15. heinäkuuta 2009
Integroitunut Etelä-Savon maakunta
'Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot ovat ainiaaksi painuneet' ei vain Eero Paloheimon, vaan jokaisen tien päällä kulkevan sydämeen. Ja mikä on kulkea, kun Aulis Nirosen pojat laittavat hyvää asvalttia alle minkä auringon otolta ehtivät! Ihan pakko on tuon tuostakin pysäyttää auto ja nousta mukavasta ohjaamosta ulos sivelemään pikitien silkinhienoksi jyrättyä pintaa ja vetää henkonen jos toinenkin sen suomalaista kesäpäivän tuoksua.
Nämä tunnot mielessäni annoin itseni Eurooppa-tien vieteltäväksi. Pyörät lauloivat vapauden laulua ja vakaissa itsemurha-aikeissa liikkeellä olevat hyttyset sun muut itikat törmäilivät imukärsät tanassa ja rinta kaarella päin tuulilasia.
Esimakua tulevaan sai ajaessa kiiltävää moottoritietä Lahden suuntaan. Näytti siltä, että estynyt suomalainen avartaa tajuntaansa kesäloman koittaessa ja saadessaan isomman auton sekä iskukykyisemmän moottorin. Viidakon tieliikennelait pannaan käytäntöön.
Lahti on hyvä ohittaa menomatkalla oikealta, jos taas haluaa ajaa rauhassa ja arvokkaasti, on vanha tie tietysti oikeampi vaihtoehto. Kyse on arvoista ja elämäntaparytmin valinnasta; kuin huomaamatta teemme toisten valintoja itsellemmekin.
Melkein havaitsematta (ja koska maisema on standarditavaraa ei nukahtaminenkaan ole vallan kaukana) sitten liukuukin jo maakunnasta toiseen. Tuntuu kuin ilma raikastuisi, luonto tulisi vehreämmäksi ja asenteet kansainvälistyisivät.
Pikemminkin kuin kaupunki on Heinola tahra kartalla. On kuitenkin hyvä päivittää ennakkoluulonsa ja luoda yleissilmäys Heinolan henkiseen ilmapiiriin, kulttuuriin ja sisäistyneeseen elämään, joten ajoin tien varren tuttuun markettiin. Hintataso, hyllyjen asettelu sekä myyjien lukumäärä antoi äkkiä kokeneelle havainnoitsijalle tarpeelliset osviitat. Kovin oli maalaismaista. Eipä sentään! Äkkiarvaamatta olikin edessä lattialla pino muoviastioita, joiden kyljessä oli tuttu vaakuna ja teksti 'Lähdevettä'.
Bensan hinta ei ollut erityisen edullista, joten matka jatkui eteenpäin. Edessä ajoi pikkubussi, joka oli takaikkunoitaan myöten täynnä kamaa, katolla vene ja vielä perässäänkin auto veti kärryä. Kesä saapuu Etelä-Savon maakuntaan!
Oma määränpääni lähestyi, vinkka vasemmalle ja auton nokka kohden 'Gasthaus Koskenniemen' pihaa. Itse rakennus oli pieni pettymys. Se ei ollut puupulasta kärsinyt, valkoiseksi kalkittu ja hirsiristikolla vahvistettu oluttupa, vaan mielumminkin vanha puurakenteinen suomalaistalo. Nimi oli kuitenkin hyvä ja houkutteleva. Melkein kuuli Veikko Anteron jykevän lausuvan jonkin omista runoistaan.
Talon takana kiemurteli joentapainen. Virrassa seisoi kolme miestä kalastushousuissaan haavit vyöllä ja nakkeli siimaa vakavissaan veteen. Heillä näytti olevan internationaalinen olo. Yksi vavoista alkoi äkkiä taipua ja sisäänkelaaminen sai uutta rytmiä. Villi, kymmensenttinen ahven antoi poskiin hymyä ehkä kovinkin monituntisen uurastuksen jälkeen.
- Käytin keltaista jigiä, kuului asiantunteva selitys.
Itse menin sisälle gasthaus'iin, vilkaisin videopeliä ja tilasin kupin kahvia. Se tarjoiltiin pöytään, pöydällä olivat kaikki maakuntalehdet.
Oli hyvä lähteä tämän jälkeen ajelemaan takaisin kotiin.
Nämä tunnot mielessäni annoin itseni Eurooppa-tien vieteltäväksi. Pyörät lauloivat vapauden laulua ja vakaissa itsemurha-aikeissa liikkeellä olevat hyttyset sun muut itikat törmäilivät imukärsät tanassa ja rinta kaarella päin tuulilasia.
Esimakua tulevaan sai ajaessa kiiltävää moottoritietä Lahden suuntaan. Näytti siltä, että estynyt suomalainen avartaa tajuntaansa kesäloman koittaessa ja saadessaan isomman auton sekä iskukykyisemmän moottorin. Viidakon tieliikennelait pannaan käytäntöön.
Lahti on hyvä ohittaa menomatkalla oikealta, jos taas haluaa ajaa rauhassa ja arvokkaasti, on vanha tie tietysti oikeampi vaihtoehto. Kyse on arvoista ja elämäntaparytmin valinnasta; kuin huomaamatta teemme toisten valintoja itsellemmekin.
Melkein havaitsematta (ja koska maisema on standarditavaraa ei nukahtaminenkaan ole vallan kaukana) sitten liukuukin jo maakunnasta toiseen. Tuntuu kuin ilma raikastuisi, luonto tulisi vehreämmäksi ja asenteet kansainvälistyisivät.
Pikemminkin kuin kaupunki on Heinola tahra kartalla. On kuitenkin hyvä päivittää ennakkoluulonsa ja luoda yleissilmäys Heinolan henkiseen ilmapiiriin, kulttuuriin ja sisäistyneeseen elämään, joten ajoin tien varren tuttuun markettiin. Hintataso, hyllyjen asettelu sekä myyjien lukumäärä antoi äkkiä kokeneelle havainnoitsijalle tarpeelliset osviitat. Kovin oli maalaismaista. Eipä sentään! Äkkiarvaamatta olikin edessä lattialla pino muoviastioita, joiden kyljessä oli tuttu vaakuna ja teksti 'Lähdevettä'.
Bensan hinta ei ollut erityisen edullista, joten matka jatkui eteenpäin. Edessä ajoi pikkubussi, joka oli takaikkunoitaan myöten täynnä kamaa, katolla vene ja vielä perässäänkin auto veti kärryä. Kesä saapuu Etelä-Savon maakuntaan!
Oma määränpääni lähestyi, vinkka vasemmalle ja auton nokka kohden 'Gasthaus Koskenniemen' pihaa. Itse rakennus oli pieni pettymys. Se ei ollut puupulasta kärsinyt, valkoiseksi kalkittu ja hirsiristikolla vahvistettu oluttupa, vaan mielumminkin vanha puurakenteinen suomalaistalo. Nimi oli kuitenkin hyvä ja houkutteleva. Melkein kuuli Veikko Anteron jykevän lausuvan jonkin omista runoistaan.
Talon takana kiemurteli joentapainen. Virrassa seisoi kolme miestä kalastushousuissaan haavit vyöllä ja nakkeli siimaa vakavissaan veteen. Heillä näytti olevan internationaalinen olo. Yksi vavoista alkoi äkkiä taipua ja sisäänkelaaminen sai uutta rytmiä. Villi, kymmensenttinen ahven antoi poskiin hymyä ehkä kovinkin monituntisen uurastuksen jälkeen.
- Käytin keltaista jigiä, kuului asiantunteva selitys.
Itse menin sisälle gasthaus'iin, vilkaisin videopeliä ja tilasin kupin kahvia. Se tarjoiltiin pöytään, pöydällä olivat kaikki maakuntalehdet.
Oli hyvä lähteä tämän jälkeen ajelemaan takaisin kotiin.
Poistoja
Monta yötä saa mennä
monta aamua tulla
ennen kuin unessaan saa
nukuttua
menneen talven pois.
Ennen kuin saa taas tilaa.
monta aamua tulla
ennen kuin unessaan saa
nukuttua
menneen talven pois.
Ennen kuin saa taas tilaa.
Ristiriitoja III
Tuskin olin muutama viikko sitten pohtinut jumalanpalvelukseen lähdön vaivaa ja valinnut sitten televisiosta kilpailevan ortodoksisen toimituksen, niin kuin vastauksena rukouksiini järjesti kotiseurakuntani suoran televisiojumalanpalveluksen.
Objektiivisuus on vähintäinkin uhattuna ja se kääntyykin pikemmin kahtaalle suuntautuneeksi subjektiivisuudeksi. Ensinnäkin jotain tietää henkilöistä ja paikoista ja se antaa hieman katkeran kriittisen ja kyynisen sävyn katseluun ja toisaalta koska kyse kerran on kotiseurakunnasta ja sen toiminnasta, tuntee outoa ylpeyttä ja haavoittuvaa haavoittumattomuutta.
Avaus oli hyvä! Tyylikäs kirkkovaltuuston puheenjohtaja oli rakentanut hyvän intron ja esitti sen tyypilliseen tapaansa nappiin. Olen aina oudosti ihaillut henkilöitä, jotka pystyvät puhumaan vapaasti tai ainakin ulkomuistista ilman papereita. Puheessa nivottiin ja puffattiin mukavasti kotiseutuamme tv-seurakunnalle. Vavise Peltsi!
Ehkäpä voimakas zoom-objektiivin käyttö vääristi, mutta näytti siltä kuin ristisaatto olisi äkisti rauhoittanut askeltaan tullessaan kuvaan. Mitähän sitä miettii sellaisesa tilanteessa? Ollaanko varmasti aikataulussa? Kunpa ei tuulisi liian kovaa ja tukka menisi sotkuun? Syököhän kala illalla? Ohoh, kun nenää kutittaa?
Kirkko oli ilahduttavan täynnä. Liput myynyt vahtimestari oli varmaan aamupäiväpuhteeseensa tyytyväinen. Täällä on hurskasta väkeä. Ja joka pyhä sama juttu! Vai oliko ihan pikkuisen niin, että oltiinkin tultu kärpäsinä pörräämään lämpimän kameran eteen? Mutta ehkä tästä alkaa elävä usko... Ja väliäkö hällä?
Itse ohjelma oli rakennettu mukavasti, musiikki ja puhe vuorottelivat kuin hyvässä radio-ohjelmassa. Virret vain olivat maallikolle niin turkasen outoja, ettei siinä juuri auttanut karaoke-tekstityskään. Onneksi tv-ääni otettiin ensisijaisesti kamarikuoron laulajista. Äänitys itse asiassa oli todella huippuluokkaa, kaikista sanoista sai selvän ja pieni jälkikaiku teki hyvä syvyysvaikutelman kotiteatteritoistossa. Myös seurakunta osasi käyttäytyä jokseenkin hiljaa, vain muutama yskäisy etenkin ennen veisuuta sekä jokin lapsen rääkäisy tavoitti mikrofonin. Jopa yleensä supattelevat ja kikattelevat rippikoululaisetkin olivat joltisenkin kunnolla.
Liturgi puhui vakuuttavalla ja hyvällä äänellä, hänen koko olemuksensa henki tukevaa uskoa. Itse kirkkoherra piti saarnan. Hän aloitti viisaasti ja oikein kotiseutuopista ja siirsi sitten nopeasti saarnansa terävän ajankohtaiseen "Nyt tarvitaan rohkeutta arvioida, mikä toiminnan malli palvelee parhaiten seurakuntalaisia ja on samalla taloudellisesti ylläpidettävissä." -osioon. Siinä oli pähkinänkuoressa oleellinen kirkon kannalta. Tulos tai ulos -periaate kolkuttelee jo Wittenbergin kirkonkin ovea. Sitten saarnaajalla riittikin juttua hiukan pitkänpuoleisesti, mutta ilmeisen tarkasti kellotettuna. Oma ajatukseni ehti kuitenkin jo lähteä harhailemaan. Muistan jo pienenä työlläntyneeni kuuntelemaan sellaista puhetta, jonka jokaisen kappaleen lopussa kuvittelee sen jo loppuvan. Ja toivoo.
Kirkkoherra itse totesikin "En enää jaksa muistaa puheiden sisältöä" ja siirtyi sitten saarnansa ekumeeniseen osaan, Franciscus Assisilaisen rukoukseen. Sinänsä hieno rukous, mutta jos totta puhutaan, niin jo aika kulunut? Saarnastuolista luulisi muuten olevan varsin hyvä näkyvyys seurakunnan sieluihin ynnä levottomiin jalkoihin.
Missähän lienee Botswana? Sinne joka tapauksessa kolehti kerättiin ja uskoisinpa, ettei huomattava osa muistakaan kuulijoista tiennyt mokoman valtion sijaintia tahi muita kiinnostavia tietoja, kuten sitä että bruttokansantuote on siellä 5 829 Yhdysvaltain dollaria. Kolehtihaaviin rapsahti hyvä tukku seteleitä, niinkuin siltäkin herrasmieheltä, joka annettuaan katsoi vielä päälle päätteeksi myhäillen kameraan ja asetti sitten lompsan povariin.
Esirukous on aina pulmallinen. Kaikkihan me hyvää toivomme, mutta kyllä tämä maailma on hiukan uskoa vienyt yleisrukouksen äkkinäiseen ja ihmeitä tekevään voimaan. Se ei tietenkään estä minua itseäni rukoilemasta säännöllisesti ja saamasta palautetta. Tällä erää rukous oli tosin melko maltillinen ja sisälsi hyvin hyväksyttäviä yksityiskohtia, kuten 'Anna hallitukselle viisautta ja voimaa'. Ehkä sitä voimaa voisi ottaa pois ja antaa vastaavasti viisautta isomman annoksen.
Mikä parasta, nyt voin katsoa tämän toimituksen yhä uudelleen ja uudelleen tallenteelta hidastusten kanssa ja ottaa opikseni.
Objektiivisuus on vähintäinkin uhattuna ja se kääntyykin pikemmin kahtaalle suuntautuneeksi subjektiivisuudeksi. Ensinnäkin jotain tietää henkilöistä ja paikoista ja se antaa hieman katkeran kriittisen ja kyynisen sävyn katseluun ja toisaalta koska kyse kerran on kotiseurakunnasta ja sen toiminnasta, tuntee outoa ylpeyttä ja haavoittuvaa haavoittumattomuutta.
Avaus oli hyvä! Tyylikäs kirkkovaltuuston puheenjohtaja oli rakentanut hyvän intron ja esitti sen tyypilliseen tapaansa nappiin. Olen aina oudosti ihaillut henkilöitä, jotka pystyvät puhumaan vapaasti tai ainakin ulkomuistista ilman papereita. Puheessa nivottiin ja puffattiin mukavasti kotiseutuamme tv-seurakunnalle. Vavise Peltsi!
Ehkäpä voimakas zoom-objektiivin käyttö vääristi, mutta näytti siltä kuin ristisaatto olisi äkisti rauhoittanut askeltaan tullessaan kuvaan. Mitähän sitä miettii sellaisesa tilanteessa? Ollaanko varmasti aikataulussa? Kunpa ei tuulisi liian kovaa ja tukka menisi sotkuun? Syököhän kala illalla? Ohoh, kun nenää kutittaa?
Kirkko oli ilahduttavan täynnä. Liput myynyt vahtimestari oli varmaan aamupäiväpuhteeseensa tyytyväinen. Täällä on hurskasta väkeä. Ja joka pyhä sama juttu! Vai oliko ihan pikkuisen niin, että oltiinkin tultu kärpäsinä pörräämään lämpimän kameran eteen? Mutta ehkä tästä alkaa elävä usko... Ja väliäkö hällä?
Itse ohjelma oli rakennettu mukavasti, musiikki ja puhe vuorottelivat kuin hyvässä radio-ohjelmassa. Virret vain olivat maallikolle niin turkasen outoja, ettei siinä juuri auttanut karaoke-tekstityskään. Onneksi tv-ääni otettiin ensisijaisesti kamarikuoron laulajista. Äänitys itse asiassa oli todella huippuluokkaa, kaikista sanoista sai selvän ja pieni jälkikaiku teki hyvä syvyysvaikutelman kotiteatteritoistossa. Myös seurakunta osasi käyttäytyä jokseenkin hiljaa, vain muutama yskäisy etenkin ennen veisuuta sekä jokin lapsen rääkäisy tavoitti mikrofonin. Jopa yleensä supattelevat ja kikattelevat rippikoululaisetkin olivat joltisenkin kunnolla.
Liturgi puhui vakuuttavalla ja hyvällä äänellä, hänen koko olemuksensa henki tukevaa uskoa. Itse kirkkoherra piti saarnan. Hän aloitti viisaasti ja oikein kotiseutuopista ja siirsi sitten nopeasti saarnansa terävän ajankohtaiseen "Nyt tarvitaan rohkeutta arvioida, mikä toiminnan malli palvelee parhaiten seurakuntalaisia ja on samalla taloudellisesti ylläpidettävissä." -osioon. Siinä oli pähkinänkuoressa oleellinen kirkon kannalta. Tulos tai ulos -periaate kolkuttelee jo Wittenbergin kirkonkin ovea. Sitten saarnaajalla riittikin juttua hiukan pitkänpuoleisesti, mutta ilmeisen tarkasti kellotettuna. Oma ajatukseni ehti kuitenkin jo lähteä harhailemaan. Muistan jo pienenä työlläntyneeni kuuntelemaan sellaista puhetta, jonka jokaisen kappaleen lopussa kuvittelee sen jo loppuvan. Ja toivoo.
Kirkkoherra itse totesikin "En enää jaksa muistaa puheiden sisältöä" ja siirtyi sitten saarnansa ekumeeniseen osaan, Franciscus Assisilaisen rukoukseen. Sinänsä hieno rukous, mutta jos totta puhutaan, niin jo aika kulunut? Saarnastuolista luulisi muuten olevan varsin hyvä näkyvyys seurakunnan sieluihin ynnä levottomiin jalkoihin.
Missähän lienee Botswana? Sinne joka tapauksessa kolehti kerättiin ja uskoisinpa, ettei huomattava osa muistakaan kuulijoista tiennyt mokoman valtion sijaintia tahi muita kiinnostavia tietoja, kuten sitä että bruttokansantuote on siellä 5 829 Yhdysvaltain dollaria. Kolehtihaaviin rapsahti hyvä tukku seteleitä, niinkuin siltäkin herrasmieheltä, joka annettuaan katsoi vielä päälle päätteeksi myhäillen kameraan ja asetti sitten lompsan povariin.
Esirukous on aina pulmallinen. Kaikkihan me hyvää toivomme, mutta kyllä tämä maailma on hiukan uskoa vienyt yleisrukouksen äkkinäiseen ja ihmeitä tekevään voimaan. Se ei tietenkään estä minua itseäni rukoilemasta säännöllisesti ja saamasta palautetta. Tällä erää rukous oli tosin melko maltillinen ja sisälsi hyvin hyväksyttäviä yksityiskohtia, kuten 'Anna hallitukselle viisautta ja voimaa'. Ehkä sitä voimaa voisi ottaa pois ja antaa vastaavasti viisautta isomman annoksen.
Mikä parasta, nyt voin katsoa tämän toimituksen yhä uudelleen ja uudelleen tallenteelta hidastusten kanssa ja ottaa opikseni.
sunnuntai 12. heinäkuuta 2009
SUKU ON VAHVIN: Isosetä Paul
Isosetäni Paul toimi autonkuljettajana Nizzassa 1920-luvulla. Itse asiassa juuri hän oli sen Bugatin kuljettaja, jossa Isadora Duncan syyskuussa 1927 heitti pitkän kaulaliinansa roikkumaan tunnetuin seurauksin. Ainoa mitä isosetäni saattoi tehdä syntyneessä kiusallisessa tilanteessa, oli heiluttaa neiti Duncanille takaisin.
Koska työtilaisuudet tällä saralla vähenivät, muutti Paul Saksaan ja osti sieltä viiden oluttuvan ketjun. Näissä kellareissa käymiensä keskustelujen nojalla voisi isosetääni pitää hyvällä omallatunnolla Engelsin rinnalla dialektisen materialismin toisena pääarkkitehtina. Sedän manifesti kulminoitui lauseessa:"Se oli siihen aikaan, kun Mooses pelasi jääkiekkoa."
Koska työtilaisuudet tällä saralla vähenivät, muutti Paul Saksaan ja osti sieltä viiden oluttuvan ketjun. Näissä kellareissa käymiensä keskustelujen nojalla voisi isosetääni pitää hyvällä omallatunnolla Engelsin rinnalla dialektisen materialismin toisena pääarkkitehtina. Sedän manifesti kulminoitui lauseessa:"Se oli siihen aikaan, kun Mooses pelasi jääkiekkoa."
perjantai 3. heinäkuuta 2009
Poistoja
ja siinä se sitten äkkiä oli
ammoin kuolleen runotytön muistokivi
ja sen lohkeilleessa pinnassa
Aika mataa,
kun yksin astuu.
Jälleen sataa
ja runot kastuu.
mihin hän katosi
siivoojaksi
päätoimittajaksi
puunhalaajaksi?
ammoin kuolleen runotytön muistokivi
ja sen lohkeilleessa pinnassa
Aika mataa,
kun yksin astuu.
Jälleen sataa
ja runot kastuu.
mihin hän katosi
siivoojaksi
päätoimittajaksi
puunhalaajaksi?
tiistai 30. kesäkuuta 2009
maanantai 29. kesäkuuta 2009
Ristiriitoja II
Uskon sisäisen sanoman pitäisi olla oleellisin, mutta hyvin usein eri uskonnot keskittyvät myös ulkoisiin muotoihin. Erilaiset tavat ja liturgiat ja jumalanpalvelukset pönkittävät oman uskonnon omaleimaisuutta ja oikeaoppisuutta. Muutenhan ne olisivat yhteneväiset?
Uskonto on tavallaan universaali ja aineeton, vapaasti liikkuva ominaisuus, mutta yleensä kirkot pyrkivät omimaan sen ja korostamaan omalla toiminnallaan sen ainutlaatuisuutta ja saarekkeisuutta erillään muusta maailmasta. Jokin pudas, aito ja vilpitön kokemus katoaa siitä, kun siitä tehdään virallinen.
Lauantain toivottujen levyjen jälkeen radiosta tuli iltahartaus. Sen sanomaa kuunnellessa tuli lähinnä mieleen ulkopuolisuus, vaikka puhuja kuinka korosti uskon kuuluvan juuri sinulle. Fraasit ja rakenteet olivat kovin tuttuja ja siltikin kaukaisia. eivät niinkään puhutelevia, mikä kaikitenkin oli tarkoitus.
Sama ongelma tulee ilmi jumalanpalveluksissa. Ne ovat toisaalta varsin tarkoituksenmukaisia, omaa asiaansa palvelevia, mutta toisaalta taas juuri niin pienen piirin omaisuutta kuin tosiasiallisesti ovatkin.
Kävin taannoin kirkkomusiikkijuhlilla (!). Yllättäin ison osan musiikkijuhlista söivät puheet. Ensin tolkuttoman pitkät tervehdyssanat ja taas lopuksi pitkä ja koukeroinen kirkkomusiikkipiirin puheenjohtajan päätössanat-osio. Olisi riittänyt, jos hän olisi sanonut:"Hyvin meni!"
Kuultiin tosin sitten sitä musiikkiakin ja siinä ei voinut olla huomaamatta jo edellä mainittua ongelmaa: Ketä tämä musiikki puhutelee? Sen täytyy olla ydinkysymys. Tunnuksena oli 'Kiitosvirsi kohotkoon'. Onko tämä musiikki suunnattu siis lähinnä laulajille itselleen? Tuoko se lohtua ja vahvistusta sanomasta, yhteenkuuluvuutta sekä laulun ja laulamisen iloa?
Entäpä sitten kuulija? Onko tämä vain sisäpiirijuttu, vallatenkin kun teemat pyörivät yhden asian ympärillä? Vai olisiko jaettavaa laajemmallekin?
Tietynlainen vastustus ja ikävystyminen ja nolostuminen ja vaivaantuneisuus tulee helposti mieleen ulkopuoliselle, vaikka viesti pohjimmiltaan onkin tarkoitettu kaikille. Sillänään vanha mielikuva virsien pitkäpiimäisyydestä on todennäköisesti murentumassa uusien laulujen ja uusien sukupolvien myötä, mutta ilmeisen huutavana tarpeena ovat ammattisanoittajat. Sävellyspuoli jo onkin ammattilaisilla, ja jalan napsaus -indeksiä mittapuuna pitäen on moni laulu hyvä ja tarttuva.
Musiikin ongelma onkin sama kuin koko uskonnon. Miten tarjota sitä laajemmin, jos tarjottavaa kerran on? Säveljuhlan päättäneet tyypilliset maailmoja syleilevät rukoukset ovat aina omalta osaltaan raivostuttavia, ikäänkuin kukaan ei osaisi itse ajatella ja ikäänkuin asiat olisivat kovin yksinkertaisia. Ehkä ne ovatkin. Tai ehkä tarkoitus on noudattaa vanhoja muotoja ja tapoja ja antaa yhteneväisyyttä tunteville jotakin. Sitäpaitsi: epäilemättä annetaankin.
Sananjulistajien ja epäilevien atsojen epäbalanssia tarvitaan, sillä on huomattava: eivät uskonnot ole hävinneet mihinkään vuosituhansien kuluessa.
Uskonto on tavallaan universaali ja aineeton, vapaasti liikkuva ominaisuus, mutta yleensä kirkot pyrkivät omimaan sen ja korostamaan omalla toiminnallaan sen ainutlaatuisuutta ja saarekkeisuutta erillään muusta maailmasta. Jokin pudas, aito ja vilpitön kokemus katoaa siitä, kun siitä tehdään virallinen.
Lauantain toivottujen levyjen jälkeen radiosta tuli iltahartaus. Sen sanomaa kuunnellessa tuli lähinnä mieleen ulkopuolisuus, vaikka puhuja kuinka korosti uskon kuuluvan juuri sinulle. Fraasit ja rakenteet olivat kovin tuttuja ja siltikin kaukaisia. eivät niinkään puhutelevia, mikä kaikitenkin oli tarkoitus.
Sama ongelma tulee ilmi jumalanpalveluksissa. Ne ovat toisaalta varsin tarkoituksenmukaisia, omaa asiaansa palvelevia, mutta toisaalta taas juuri niin pienen piirin omaisuutta kuin tosiasiallisesti ovatkin.
Kävin taannoin kirkkomusiikkijuhlilla (!). Yllättäin ison osan musiikkijuhlista söivät puheet. Ensin tolkuttoman pitkät tervehdyssanat ja taas lopuksi pitkä ja koukeroinen kirkkomusiikkipiirin puheenjohtajan päätössanat-osio. Olisi riittänyt, jos hän olisi sanonut:"Hyvin meni!"
Kuultiin tosin sitten sitä musiikkiakin ja siinä ei voinut olla huomaamatta jo edellä mainittua ongelmaa: Ketä tämä musiikki puhutelee? Sen täytyy olla ydinkysymys. Tunnuksena oli 'Kiitosvirsi kohotkoon'. Onko tämä musiikki suunnattu siis lähinnä laulajille itselleen? Tuoko se lohtua ja vahvistusta sanomasta, yhteenkuuluvuutta sekä laulun ja laulamisen iloa?
Entäpä sitten kuulija? Onko tämä vain sisäpiirijuttu, vallatenkin kun teemat pyörivät yhden asian ympärillä? Vai olisiko jaettavaa laajemmallekin?
Tietynlainen vastustus ja ikävystyminen ja nolostuminen ja vaivaantuneisuus tulee helposti mieleen ulkopuoliselle, vaikka viesti pohjimmiltaan onkin tarkoitettu kaikille. Sillänään vanha mielikuva virsien pitkäpiimäisyydestä on todennäköisesti murentumassa uusien laulujen ja uusien sukupolvien myötä, mutta ilmeisen huutavana tarpeena ovat ammattisanoittajat. Sävellyspuoli jo onkin ammattilaisilla, ja jalan napsaus -indeksiä mittapuuna pitäen on moni laulu hyvä ja tarttuva.
Musiikin ongelma onkin sama kuin koko uskonnon. Miten tarjota sitä laajemmin, jos tarjottavaa kerran on? Säveljuhlan päättäneet tyypilliset maailmoja syleilevät rukoukset ovat aina omalta osaltaan raivostuttavia, ikäänkuin kukaan ei osaisi itse ajatella ja ikäänkuin asiat olisivat kovin yksinkertaisia. Ehkä ne ovatkin. Tai ehkä tarkoitus on noudattaa vanhoja muotoja ja tapoja ja antaa yhteneväisyyttä tunteville jotakin. Sitäpaitsi: epäilemättä annetaankin.
Sananjulistajien ja epäilevien atsojen epäbalanssia tarvitaan, sillä on huomattava: eivät uskonnot ole hävinneet mihinkään vuosituhansien kuluessa.
Poistoja
Portti
vie tuo päästää
jostakin ja jonnekin
pois, eteenpäin
ja aina luulee ettei
tarvitse sitä enää
koskaan avata.
vie tuo päästää
jostakin ja jonnekin
pois, eteenpäin
ja aina luulee ettei
tarvitse sitä enää
koskaan avata.
tiistai 23. kesäkuuta 2009
SUKU ON VAHVIN: Saara-täti
Saara-tätini oli nuorempana kylän nätein tyttö, mutta sitten sinne muutti toinenkin perhe. Täti oli pitäjän curling-joukkueen kantavia voimia. Suoraan sanoen ainoa, joka pystyi repussaan kuljettamaan viittä pelikiveä yhtä aikaa.
Rämäpäisyydestään tunnettu Saara-täti teki vielä 40-luvun lopulla puolenkymmentä Disney- elokuvien huiminta Hessu Hopo-stunttia, mutta luonnon tädille suomien runsaiden antien takia oli jokseenkin ennaltaselvää, että hän siirtyi jo melko varhaisessa vaiheessa politiikkaan.
Perustamiensa kolmen puolueen johdosta häntä usein kutsuttiinkin leikillisesti Arkadianmäen Jimi Hendrixiksi, vaikka täti väittikin itsellään olevan luonnonkiharan tukan.
Rämäpäisyydestään tunnettu Saara-täti teki vielä 40-luvun lopulla puolenkymmentä Disney- elokuvien huiminta Hessu Hopo-stunttia, mutta luonnon tädille suomien runsaiden antien takia oli jokseenkin ennaltaselvää, että hän siirtyi jo melko varhaisessa vaiheessa politiikkaan.
Perustamiensa kolmen puolueen johdosta häntä usein kutsuttiinkin leikillisesti Arkadianmäen Jimi Hendrixiksi, vaikka täti väittikin itsellään olevan luonnonkiharan tukan.
maanantai 22. kesäkuuta 2009
Eteisiin ja kynnysten alle
Kuten monet tiedämme, järjestettiin viime viikonvaihteessa jokseenkin suuri massatapahtuma, 'Perinteinen Keskiyön Tikkaturnaus'. Kokoonkutsujana ja jonkinlaisena puolivirallisena Pro Men -yhdistyksen veetee-puheenjohtajana otin asiakseni valmistautua kisaan tänä vuonna erityistä huolta osoittaen. Ts. imuroimalla paitsi olan takaa, niin myös lattioilta ynnä kynnysten alta.
Jo ensimmäinen kynnys tuotti yllätyksen. Kotitaloni on rakennettu vuosikymmeniä sitten ja luullakseni hallitsemassani asunnossa onkin ennen minua asunut jo kelpo joukko ihmisiä. Asuminen jättää jälkensä. Myös asuntoon.
Ruuvattuani auki luonnottoman pitkät ja sitkaat ruuvit (neljä kappaletta kaiken kaikkiaan) olohuoneeni ja kaikkein salaisimman kammioni eli kaksioni jälkimmäisen huoneen väylän keskeltä halkaisevasta jalopuukynnyslaudasta jouduin aikani kamppailemaan, ennen kuin sain mokoman puupalikan karmien liian tiukasta pinteestä pois. Käytin hyväkseni lähes kaikki kansakoulun ympäristöopin tunnilta oppimani fysiikan lait eli vivun ja kaltevan pinnan ja allekirjoitin taas hengessäni Ukko-Cygnaeuksen markkinoiman 'Leben und leben lassen' -periaatteen (suom. 'Ei koulua vaan Lassen elämää varten.') Enkä sitäpaitsi edes tarvinnut kaltevaa pintaa.
Aivan kuten olin arvellutkin: ainakin kahdenkymmenenviiden vuoden pölyt. Eipä ollut ollut yhtään ehtoisaa emäntää välissä, joka olisi ottanut huolekseen imuroida perheensä kynnyksenaluset! Ja niin oli tämänkin tilan ottanut kodikseen lauma villakoiria. Joskin lituskoita.
Pölypallojen lomasta pilkisteli yhtä jos toista muutakin mielenkiintoista. Sieltä löytyi yksi palapelin pala sekä riekale Aku Ankka -lehteä. Voisiko tästä siis päätellä, että asunto on joskus kuulunut lapsiperheelle? Yritin jäljittää lehden numeroa, mutta selattuani kuusitoista vuosikertaa, en ollut vieläkään löytänyt vastaavaa palaa.
Hiuspinnilöydös viittasi siihen, että asunnossani oli asunut naisihminen tai transvestiitti. Oliko tämä mahdollinen asukas asunut yhtä aikaa lasten kanssa? Siinäpä arvoitusta kylliksi. Samasta kasasta löytyi myös jännittävästi lenkiksi pyöritelty rautalanka. Oliko vyöstä hävinnyt lenksu, joka näin oli kovassa kiireessä korvattu hätäratkaisulla?
Kynnyksen alle oli joutunut edelleen pelikortti. Arvoltaan se oli ruutu kymppi. Oliko se vaihdettu parempaan korttiin kovapanoksisessa pokeripelissä ja sujautettu hätäpäissä kynnyksen alle piiloon ja sitten unohdettu sinne? Vai oliko sen työntänyt piiloonsa epärehellinen pasianssinpelaaja? Maailmassa tapahtuu merkillisiä asioita.
Vieläkin aarrearkuksi osoittautunut kynnyksenalus luovutti saalistaan. Sieltä löytyi kuparipenni vuodelta 1964. Ahah! Ajanmäärityspiste. Hyvin lähellä penninrahaa oli markankolikko vuodelta 1965. Peräkkäiset vuodet! Oliko tässä jonkun tarkan ihmisen pesämuna? Vai oliko ilmassa ollut hiukan katastrofin odotusta ja tulevaisuus oli pitänyt varmistaa?
Selaan aikalaisotsikoita vihjeen saamiseksi. 'Vietnamin sota laajenee', 'Kosmonautti avaruuskävelyllä', 'Tri Zivagoa filmataan Suomessa', 'Richard Nixon Suomeen', 'Romanialaisille läntisiä sanomalehtiä', 'Ruotsi lyö Tukholmassa Suomen', 'Maalaisliitosta Keskustapuolueeksi', 'SDP vaalivoittjaksi' ja 'Vatikaani luopuu indeksistä'. Kovia otsikoita. Kyllä vain, kyseessä on täytynyt olla varustautuminen pahimman varalle. Outoa kyllä, kotitaloni rakennettiin vasta paria vuotta myöhemmin.
Käynnistin imurini. Putkesta kuului jännittävää kolinaa.
Jo ensimmäinen kynnys tuotti yllätyksen. Kotitaloni on rakennettu vuosikymmeniä sitten ja luullakseni hallitsemassani asunnossa onkin ennen minua asunut jo kelpo joukko ihmisiä. Asuminen jättää jälkensä. Myös asuntoon.
Ruuvattuani auki luonnottoman pitkät ja sitkaat ruuvit (neljä kappaletta kaiken kaikkiaan) olohuoneeni ja kaikkein salaisimman kammioni eli kaksioni jälkimmäisen huoneen väylän keskeltä halkaisevasta jalopuukynnyslaudasta jouduin aikani kamppailemaan, ennen kuin sain mokoman puupalikan karmien liian tiukasta pinteestä pois. Käytin hyväkseni lähes kaikki kansakoulun ympäristöopin tunnilta oppimani fysiikan lait eli vivun ja kaltevan pinnan ja allekirjoitin taas hengessäni Ukko-Cygnaeuksen markkinoiman 'Leben und leben lassen' -periaatteen (suom. 'Ei koulua vaan Lassen elämää varten.') Enkä sitäpaitsi edes tarvinnut kaltevaa pintaa.
Aivan kuten olin arvellutkin: ainakin kahdenkymmenenviiden vuoden pölyt. Eipä ollut ollut yhtään ehtoisaa emäntää välissä, joka olisi ottanut huolekseen imuroida perheensä kynnyksenaluset! Ja niin oli tämänkin tilan ottanut kodikseen lauma villakoiria. Joskin lituskoita.
Pölypallojen lomasta pilkisteli yhtä jos toista muutakin mielenkiintoista. Sieltä löytyi yksi palapelin pala sekä riekale Aku Ankka -lehteä. Voisiko tästä siis päätellä, että asunto on joskus kuulunut lapsiperheelle? Yritin jäljittää lehden numeroa, mutta selattuani kuusitoista vuosikertaa, en ollut vieläkään löytänyt vastaavaa palaa.
Hiuspinnilöydös viittasi siihen, että asunnossani oli asunut naisihminen tai transvestiitti. Oliko tämä mahdollinen asukas asunut yhtä aikaa lasten kanssa? Siinäpä arvoitusta kylliksi. Samasta kasasta löytyi myös jännittävästi lenkiksi pyöritelty rautalanka. Oliko vyöstä hävinnyt lenksu, joka näin oli kovassa kiireessä korvattu hätäratkaisulla?
Kynnyksen alle oli joutunut edelleen pelikortti. Arvoltaan se oli ruutu kymppi. Oliko se vaihdettu parempaan korttiin kovapanoksisessa pokeripelissä ja sujautettu hätäpäissä kynnyksen alle piiloon ja sitten unohdettu sinne? Vai oliko sen työntänyt piiloonsa epärehellinen pasianssinpelaaja? Maailmassa tapahtuu merkillisiä asioita.
Vieläkin aarrearkuksi osoittautunut kynnyksenalus luovutti saalistaan. Sieltä löytyi kuparipenni vuodelta 1964. Ahah! Ajanmäärityspiste. Hyvin lähellä penninrahaa oli markankolikko vuodelta 1965. Peräkkäiset vuodet! Oliko tässä jonkun tarkan ihmisen pesämuna? Vai oliko ilmassa ollut hiukan katastrofin odotusta ja tulevaisuus oli pitänyt varmistaa?
Selaan aikalaisotsikoita vihjeen saamiseksi. 'Vietnamin sota laajenee', 'Kosmonautti avaruuskävelyllä', 'Tri Zivagoa filmataan Suomessa', 'Richard Nixon Suomeen', 'Romanialaisille läntisiä sanomalehtiä', 'Ruotsi lyö Tukholmassa Suomen', 'Maalaisliitosta Keskustapuolueeksi', 'SDP vaalivoittjaksi' ja 'Vatikaani luopuu indeksistä'. Kovia otsikoita. Kyllä vain, kyseessä on täytynyt olla varustautuminen pahimman varalle. Outoa kyllä, kotitaloni rakennettiin vasta paria vuotta myöhemmin.
Käynnistin imurini. Putkesta kuului jännittävää kolinaa.
keskiviikko 10. kesäkuuta 2009
Poistoja
Kansakuntien muisti hapertuvissa
kirjakääröissä.
Ja kansallinenkin muisti on
niin lyhyt.
Miten lyhyt onkaan yhden ihmisen.
Kuinka nopeasti historiamme unohtuu,
vääristyy.
Sitä ei ollutkaan.
maanantai 8. kesäkuuta 2009
Emojen aikaan
Aurinko paistaa ja pieni tuulenvire kuivattaa äkkiä vastapestyn pyykin. Linnut laulavat, läheisen ojan sorsapariskunta pitää ääntää, ehkä kiimaansa, pesäviettiään? Koko seutu on muutoin yllättävän hiljainen ja harras, ovatko kaikki kotikäynneillä? On toukokuun toinen sunnuntai.
Koivun lehdet ovat turvonneet parissa päivässä miehukkaiksi ja puhtaanvihreiksi. Miten ne jaksavat pitää tuon muodon vielä juhannukseen? Siitepöly peittää äskettäin pestyn auton, mutta en ole ainoa yllätetty. Apteekit ja aerobiologit selätettiin housut kintuissa kuusi nolla. Ennätysallergiaa.
Taas ovat sydämet täynnä kiitollisuutta annetusta elämästä, annetuista mahdollisuuksista. Mitenkä siinä kävikin juuri niin, että juuri minä sain tämän ihanan ainutlaatuisen elämän? Minä ja sinä ja me kaikki!
Ihmiselle on pitkä aika herätä lapsuuden unelmista aikuisuuden pettymyksiin, mutta ihmiskunna historiassa se ei koskaan esitä järin merkittävää roolia.
Jostain avoimesta ikkunasta kuuluu, miten huonosti taas kävi ulkomailla kilpa-ajoissa. Kaivelen voikukan juurakkoja nurmikosta ylös. Onkohan nenäni palanut? Perheitä kävelee ohi juhlakulkueina. Tai perheiden osia. Näiden nykyisten uusio- ja kierrätysperheiden historioista kun ei aina tahdo tietää paljoa mitään. Mitenkä se oli? 'Liike on tärkeintä, ei päämäärä.'
Hätkähdyttävä huomio: kaikki me olemme äidin lapsia! Mitähän äiti minusta odotti? Täytinkö toiveet vai petinkö ne? Vai olivatko ne sopivan yleisiä? 'Kunhan ei ihan hunningolle...' Vai oliko niitä lainkaan?
Entäpä ostarin takaisen elämän haisurempan äidit? Mitä he odottivat lapsistaan? Ja mitä ne lapset itse odottivat pieninä? Oliko suuria unelmia, isoja illuusioita? Onko vielä?
Äitiyden myytti on valtava. Se sisältää kaken puhtaan ja kauniin ja täydellisen ja antavan. Äitiyden myytti on paljon isyyden myyttiä suurempi. Elämää suurempi myytti, mutta myyttiä pienempi elämä?
Tykinruuaksi synnyttivät äidit lapsensa Irakiin, Palestiinaan, Balkanin alueelle viisi, kymmenen, kaksikymmentä vuotta sitten. Eivät ehkä tienneet, mutta nyt ovat äitien silmät auenneet. Ja lasten sulkeutuneet.
Äitiyden olemus ja velvoitteet varioivat eri kulttuureissa. Äiteys on itseisarvo sillänään, mutta hiukan eri suuruinen riippuen katsojan näkökulmasta. Mikään ei sitä sinänsä uhkaa eikä poista, se on hankittu mutta pysyvä ominaisuus.
Lämmitän eilistä juustopiirakkaa uunissa. Pitäisiköhän soittaa äidille? Mutta mitä asiaa keksin? Pihalla naapurin lapset mekastavat. Siinäpä se: onko äiteys syy vai seuraus? Ikuinen umpikuja. Puhelin soi. Siellä on äiti.
Koivun lehdet ovat turvonneet parissa päivässä miehukkaiksi ja puhtaanvihreiksi. Miten ne jaksavat pitää tuon muodon vielä juhannukseen? Siitepöly peittää äskettäin pestyn auton, mutta en ole ainoa yllätetty. Apteekit ja aerobiologit selätettiin housut kintuissa kuusi nolla. Ennätysallergiaa.
Taas ovat sydämet täynnä kiitollisuutta annetusta elämästä, annetuista mahdollisuuksista. Mitenkä siinä kävikin juuri niin, että juuri minä sain tämän ihanan ainutlaatuisen elämän? Minä ja sinä ja me kaikki!
Ihmiselle on pitkä aika herätä lapsuuden unelmista aikuisuuden pettymyksiin, mutta ihmiskunna historiassa se ei koskaan esitä järin merkittävää roolia.
Jostain avoimesta ikkunasta kuuluu, miten huonosti taas kävi ulkomailla kilpa-ajoissa. Kaivelen voikukan juurakkoja nurmikosta ylös. Onkohan nenäni palanut? Perheitä kävelee ohi juhlakulkueina. Tai perheiden osia. Näiden nykyisten uusio- ja kierrätysperheiden historioista kun ei aina tahdo tietää paljoa mitään. Mitenkä se oli? 'Liike on tärkeintä, ei päämäärä.'
Hätkähdyttävä huomio: kaikki me olemme äidin lapsia! Mitähän äiti minusta odotti? Täytinkö toiveet vai petinkö ne? Vai olivatko ne sopivan yleisiä? 'Kunhan ei ihan hunningolle...' Vai oliko niitä lainkaan?
Entäpä ostarin takaisen elämän haisurempan äidit? Mitä he odottivat lapsistaan? Ja mitä ne lapset itse odottivat pieninä? Oliko suuria unelmia, isoja illuusioita? Onko vielä?
Äitiyden myytti on valtava. Se sisältää kaken puhtaan ja kauniin ja täydellisen ja antavan. Äitiyden myytti on paljon isyyden myyttiä suurempi. Elämää suurempi myytti, mutta myyttiä pienempi elämä?
Tykinruuaksi synnyttivät äidit lapsensa Irakiin, Palestiinaan, Balkanin alueelle viisi, kymmenen, kaksikymmentä vuotta sitten. Eivät ehkä tienneet, mutta nyt ovat äitien silmät auenneet. Ja lasten sulkeutuneet.
Äitiyden olemus ja velvoitteet varioivat eri kulttuureissa. Äiteys on itseisarvo sillänään, mutta hiukan eri suuruinen riippuen katsojan näkökulmasta. Mikään ei sitä sinänsä uhkaa eikä poista, se on hankittu mutta pysyvä ominaisuus.
Lämmitän eilistä juustopiirakkaa uunissa. Pitäisiköhän soittaa äidille? Mutta mitä asiaa keksin? Pihalla naapurin lapset mekastavat. Siinäpä se: onko äiteys syy vai seuraus? Ikuinen umpikuja. Puhelin soi. Siellä on äiti.
lauantai 6. kesäkuuta 2009
Poistoja
Jonakin aamuna minä sitten herään
moottorisahan ääneen
ja huomaan
ettei tätäkään enää ole.
Sellaiseksi on elämä täällä
mennyt.
perjantai 5. kesäkuuta 2009
Ristiriitoja I
Ensimmäinen vapun jälkeinen sunnuntai ei taida olla kirkkovuoden tärkeimpiä juhlia, vaikkakin silloin epäilemättä monet tuntevatkin suuren syyllisyyden taakan yllään ynnä katumuksen tarpeen. Toisaalta se on siis oivallisin esimerkki arkisesta (pikkuparadoksi!) jumalanpalvelusta. Näin päättelin, mutta horjuin kahden vaiheilla. Pitäisikö mennä itse ylääpitämääni Herran huoneeseen seuraamaan omien uskollisten palvelijoiden työskentelyä (, jos tällainen sana tässä yhteydessä on korrekti), vai pitäisikö asiaan suhtautua hiukan avarammin? Ekumeeninen minäni voitti ja asetuin television ääreen katsomaan ortodoksista pyhäpäivän hartautta Vaasan Pyhän Nikolauksen kirkosta. (Kaunis punatiilikirkko pienellä mäellä.)
Sitäpaitsi näin menetellessä ei tarvinnut lähteä yhtään minnekään.
Mikä lie ollut se Jumalaa viisaampi kirkolliskokous, joka erotti nämä kristilliset kirkot eri ryhmiksi. Ja minkä ihminen erottaa, sitä älköön mikään tai kukaan enää milloinkaan yhdistäkö.
Eikä pelkästään kristilliset kirkot. Katolilaiset, protestantit, ortodoksit, luterilaiset, presbyteerit, anglikaanit, metodistit ja muut. Onhan tarjolla paljon muutakin. Juutalaiset, buddhalaiset, taolaiset, kungfutselaiset, islamilaiset, shamanistit, hindulaiset, druusit, luonnonuskonnot, shintolaiset, bahailaiset, voodookulttilaiset, chundo kyolaiset ja mitä kaikkia niitä onkaan. Jonkinlainen jumala-käsitys hallitsee ihmisiä, heidän tekojaan, moraaliaan ja elämäänsä ylipäätään eri puolilla maailmaa. Kyse ei ole mistään pikkuasiasta, vähäpätöisestä ilmiöstä, vaan asiasta joka kulkee läpi tunnetun maailmamme, savannien kansanuskonnoista järjestäytyneitten yhteiskuntien valtionuskontoihin. Vuosituhannet on vallinnut usko suurempiin voimiin, isompaan järkeen. On siis jotakin, mikä liittää köyhimmän hindun menestyvään amerikkalaisliikemieheen.
Pyhän Nikolauksen kirkko on maalattu sinisellä ja valkoisella. Kynttiläkruunut roikkuvat ja elävät tuohukset palavat. Pappi tulee jostakin ikonostaasin ovesta esille ja menee toisesta taas pois. Välillä rukoillaan siunausta isolla skaalalla: valtion päämiehestä kaupungin isiin ja suotuisista ilmoista rauhaisaan aikaan. 'Puolusta, pelasta ja armahda.'
Minä voin katsoa tätä kriittisesti, hyväntahtoisesti, avarasti tai ulkopuolisesti ja jollekin toiselle tämä on samalla täyttä totta. Ehkä tuntuisi samanlaiselta käydä Jerusalemin itkumuurilla tahi oikeauskoisten Mekassa.
Suitsutusastia heiluu oikealle, vasemmalle, seurakuntaan ja kuvaseinän suuntaan. Kohta tulee kahden miehen kulkue. Toisella on kaksimetrinen kynttilänjalka ja siinä nökö kynttilä, toisella punakantinen kirja. 'Se on viisautta, olkaamme vakaat.' 'Ottakaamme vaari, se on viisautta.' Ja taas eri ovesta pois. Hartaustilaisuuden käsikirjoitus näyttäisi olevan ortodokseilla paljon elävämpi kuin luterilaisilla.
Mutta muuten. Mikä tekee toisen uskonnon oikeammaksi (puhdasoppisemmaksi) kuin jonkin toisen? Oma usko. Ja suvaitsemattomuus.
Sitäpaitsi näin menetellessä ei tarvinnut lähteä yhtään minnekään.
Mikä lie ollut se Jumalaa viisaampi kirkolliskokous, joka erotti nämä kristilliset kirkot eri ryhmiksi. Ja minkä ihminen erottaa, sitä älköön mikään tai kukaan enää milloinkaan yhdistäkö.
Eikä pelkästään kristilliset kirkot. Katolilaiset, protestantit, ortodoksit, luterilaiset, presbyteerit, anglikaanit, metodistit ja muut. Onhan tarjolla paljon muutakin. Juutalaiset, buddhalaiset, taolaiset, kungfutselaiset, islamilaiset, shamanistit, hindulaiset, druusit, luonnonuskonnot, shintolaiset, bahailaiset, voodookulttilaiset, chundo kyolaiset ja mitä kaikkia niitä onkaan. Jonkinlainen jumala-käsitys hallitsee ihmisiä, heidän tekojaan, moraaliaan ja elämäänsä ylipäätään eri puolilla maailmaa. Kyse ei ole mistään pikkuasiasta, vähäpätöisestä ilmiöstä, vaan asiasta joka kulkee läpi tunnetun maailmamme, savannien kansanuskonnoista järjestäytyneitten yhteiskuntien valtionuskontoihin. Vuosituhannet on vallinnut usko suurempiin voimiin, isompaan järkeen. On siis jotakin, mikä liittää köyhimmän hindun menestyvään amerikkalaisliikemieheen.
Pyhän Nikolauksen kirkko on maalattu sinisellä ja valkoisella. Kynttiläkruunut roikkuvat ja elävät tuohukset palavat. Pappi tulee jostakin ikonostaasin ovesta esille ja menee toisesta taas pois. Välillä rukoillaan siunausta isolla skaalalla: valtion päämiehestä kaupungin isiin ja suotuisista ilmoista rauhaisaan aikaan. 'Puolusta, pelasta ja armahda.'
Minä voin katsoa tätä kriittisesti, hyväntahtoisesti, avarasti tai ulkopuolisesti ja jollekin toiselle tämä on samalla täyttä totta. Ehkä tuntuisi samanlaiselta käydä Jerusalemin itkumuurilla tahi oikeauskoisten Mekassa.
Suitsutusastia heiluu oikealle, vasemmalle, seurakuntaan ja kuvaseinän suuntaan. Kohta tulee kahden miehen kulkue. Toisella on kaksimetrinen kynttilänjalka ja siinä nökö kynttilä, toisella punakantinen kirja. 'Se on viisautta, olkaamme vakaat.' 'Ottakaamme vaari, se on viisautta.' Ja taas eri ovesta pois. Hartaustilaisuuden käsikirjoitus näyttäisi olevan ortodokseilla paljon elävämpi kuin luterilaisilla.
Mutta muuten. Mikä tekee toisen uskonnon oikeammaksi (puhdasoppisemmaksi) kuin jonkin toisen? Oma usko. Ja suvaitsemattomuus.
keskiviikko 3. kesäkuuta 2009
tiistai 2. kesäkuuta 2009
SUKU ON VAHVIN: Ragnhildt-täti
Tätini Ragnhildt toimi aikanaan erään varsin tunnetun sanomalehden päätoimittajana, mutta joutui sittemmin eroamaan skandaalinkäryn saattelemana nimitettyään paljoakaan omiaan lisäämättä toistuvasti silloista sisäministeriä lisänimellä "Elukka". Täti ei tästä pahemmin masentunut, vaan käytti kokemuksensa hyödyksi ja perusti Helsinkiin eläinten tuontiliikkeen, joka erikoistui liskoihin ja matelijoihin.
Tädin intohimo oli tuubansoitto, joka tuolloin tällöin otti hänet valtoihinsa ja sai tädin päräyttämään sarjan soittimensa tuutista. Vakioasiakkaat olivat hyvinkin tottuneita tähän tädin pikku erikoisuuteen.
Itse muistan lapsuudestani tädistä parhaiten hänen kasvonsa, jotka olivat siinä määrin perifeeriset, että sieltä jos mistään saattoi kuvitella löytävänsä jonkin uuden elämänmuodon.
Tädin intohimo oli tuubansoitto, joka tuolloin tällöin otti hänet valtoihinsa ja sai tädin päräyttämään sarjan soittimensa tuutista. Vakioasiakkaat olivat hyvinkin tottuneita tähän tädin pikku erikoisuuteen.
Itse muistan lapsuudestani tädistä parhaiten hänen kasvonsa, jotka olivat siinä määrin perifeeriset, että sieltä jos mistään saattoi kuvitella löytävänsä jonkin uuden elämänmuodon.
lauantai 30. toukokuuta 2009
Atson pelkokerroin
Maailman hahmottaminen alkaa olla juuri ja juuri saavutettavuuden rajoilla. Rajojen poistaminen Euroopasta ei tuone lievitystä. Rennie Harlin ehkä toisi. Maailman tapahtumien, menojen ja juorujen seuraaminen on kuitenkin älyttömän mukavaa. Ei siis älykästä. Tapahtumat, niin todelliset, kerta kaikkiaan megaluokkaa olevat katastrofit, kuin keksityt saippuaoopperat ja inhimilliset juonittelut ovat mielelle samaa kuin napalmi kuusikymmenlukulaisille liuhuletti aktivisteille. Elämän suola.
Ja sitten. Joskus iskee kyllästys, joskus on olo, että nyt on tullut otettua yksi Hesari liikaa. Että matka Oton päivästä Yrjön päivään on lyhyempi kuin kurkkutorvi. EI kertakaikkiaan kiitos mitään!
Ja jos keho ei ota sisään, niin ei se juuri anna uloskaan. Päässä on vain seisovaa vettä, sellaista lämmennyttä, jota ei viitsi edes juoda ilman epämiellyttävää yökötyksen tunnetta.
Nyt on tullut liikaa Vanhasta ja Romanian kerjäläisiä ja Räikköstä ja Berlusconia ja Euroviisuja ja venäläisten uhkaa ja arvonlisäveroa ja tosi-tv:tä ja Obamaa ja mitä näitä iskusanoja ynnä fraaseja onkaan! I had it!
Minä haluan vain istua kuin pieni vesivahinkonauris ja hymyillä Norman Batesin lailla, että katsokaa, tämä mies ei tekisi pahaa kärpäsellekään, minä vain istun hiljaa...
Onkohan se lakipiste nyt sitten saavutettu? Maailman tasolla, Euroopan tasolla, Suomen tasolla, kuntatasolla tahi yksilön tasolla? Onko jossakin kuultu järkivallin särkymisen ääni? Onko inhimillinen tieto ja tuska, viha ja rakkaus, nousu ja tuho, pimeys ja kirkkaus, alamäki ja ylämäki neutraloitunut jonnekin horisontin origoon? Onko elämä alkanut tai onko se loppunut?
Vai onko oma järkeni sammunut? Tahtoni latistunut informaatiotulvaprässin alle? Minuuteni, koko inhimillinen, utelias kojeistoni surkastunut hyodyttömänä pois? Onko jokin sisälläni sanonut huomaamatta -poks-?
Odotan tyynenä ja pelkoa tunnustamatta.
P.S. Vain onko niin, että tuli nukuttua liian vähän, kahvi oli kylmää, kengännauha meni umpisolmuun, enkä meinannut millään keksiä tämänkertaista 'Atso ja hämmästy'ä?
Ja sitten. Joskus iskee kyllästys, joskus on olo, että nyt on tullut otettua yksi Hesari liikaa. Että matka Oton päivästä Yrjön päivään on lyhyempi kuin kurkkutorvi. EI kertakaikkiaan kiitos mitään!
Ja jos keho ei ota sisään, niin ei se juuri anna uloskaan. Päässä on vain seisovaa vettä, sellaista lämmennyttä, jota ei viitsi edes juoda ilman epämiellyttävää yökötyksen tunnetta.
Nyt on tullut liikaa Vanhasta ja Romanian kerjäläisiä ja Räikköstä ja Berlusconia ja Euroviisuja ja venäläisten uhkaa ja arvonlisäveroa ja tosi-tv:tä ja Obamaa ja mitä näitä iskusanoja ynnä fraaseja onkaan! I had it!
Minä haluan vain istua kuin pieni vesivahinkonauris ja hymyillä Norman Batesin lailla, että katsokaa, tämä mies ei tekisi pahaa kärpäsellekään, minä vain istun hiljaa...
Onkohan se lakipiste nyt sitten saavutettu? Maailman tasolla, Euroopan tasolla, Suomen tasolla, kuntatasolla tahi yksilön tasolla? Onko jossakin kuultu järkivallin särkymisen ääni? Onko inhimillinen tieto ja tuska, viha ja rakkaus, nousu ja tuho, pimeys ja kirkkaus, alamäki ja ylämäki neutraloitunut jonnekin horisontin origoon? Onko elämä alkanut tai onko se loppunut?
Vai onko oma järkeni sammunut? Tahtoni latistunut informaatiotulvaprässin alle? Minuuteni, koko inhimillinen, utelias kojeistoni surkastunut hyodyttömänä pois? Onko jokin sisälläni sanonut huomaamatta -poks-?
Odotan tyynenä ja pelkoa tunnustamatta.
P.S. Vain onko niin, että tuli nukuttua liian vähän, kahvi oli kylmää, kengännauha meni umpisolmuun, enkä meinannut millään keksiä tämänkertaista 'Atso ja hämmästy'ä?
perjantai 29. toukokuuta 2009
torstai 28. toukokuuta 2009
Aprillivuosi
1. Nuorena miehenä nousin aikoinani Hälsingborgissa lauttaan ja ihmettelin, miten Eurooppa-tie voi päättyä mereen. Että eikö siitä sentään nouse melkoinen ruuhka ja valitus. No, sainhan elää vielä senkin päivän, kun Suomi menee Eurooppaan ja tehdään moottoritie, joka päättyy etuajo-oikeutettuun liikenneympyrään.
2. Jotenkin olen ihastunut näihin marxilaisiin post-feministisiin rillipää-älykköihin. Etenkin kesäaikaan, kun on lämmintä ja liivit on poltettu taas tuhkaksi.
3. Ainakin kerran viikossa kysyn närkästyneellä äänellä peilikuvaltani, että millä helvetin (huokaus!) oikeudella minun nimeni on ties missä rekisterissä ja vielä: millä luvalla sitä sieltä myydään kaikenmaailman skoijareille, trokareille, kauppureille ja jobbareille. Siis suoramyyntiin. Niksi-Pirkka: Kun tulee mainoskirje, avaa se, ota sisältä Kyllä-kuori, viikkaa siististi kaikki muu materiaali kuoren sisään ja laita sen maksutta postiin.
4. On hyvä, että kouluissa vielä opetetaan perinteitä. Niinkuin nyt esimerkiksi tätä väärennettyä virpomistapaa. Näin lapset oppivat jo varhain elämän pelisäännöt, kaupankäynnin alkeet, kysynnän ja tarjonnan lait sekä hyväksikäyttämisen. Tai ainakin kerjäämisen ensi vuosikymmentäkin silmällä pitäen.
5. Luin lehdestä eräässä Pohjois-Afrikan maassa vaadittavan, että varkailta yleensä ja erityisesti jos varkaus kohdistuu julkiseen omaisuuteen, pitää katkaista kädet. Mistä me sitten saamme kaikki uudet ministerit.
6. Jossakin luki, että Aleksis Kivi ei ollut oikeasti olemassa. Että August Ahlqvist vain keksi hänen hahmonsa ja kirjoitti itse asiassa itse muutaman muun Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksen toverinsa kanssa eräänä sumuisena huhtikuun alkupäivänä lähes koko nykyään tunnetun Kiven tuotannon. Loput on kirjoittanut Veijo Meri, joka on syntynyt 31. joulukuuta.
2. Jotenkin olen ihastunut näihin marxilaisiin post-feministisiin rillipää-älykköihin. Etenkin kesäaikaan, kun on lämmintä ja liivit on poltettu taas tuhkaksi.
3. Ainakin kerran viikossa kysyn närkästyneellä äänellä peilikuvaltani, että millä helvetin (huokaus!) oikeudella minun nimeni on ties missä rekisterissä ja vielä: millä luvalla sitä sieltä myydään kaikenmaailman skoijareille, trokareille, kauppureille ja jobbareille. Siis suoramyyntiin. Niksi-Pirkka: Kun tulee mainoskirje, avaa se, ota sisältä Kyllä-kuori, viikkaa siististi kaikki muu materiaali kuoren sisään ja laita sen maksutta postiin.
4. On hyvä, että kouluissa vielä opetetaan perinteitä. Niinkuin nyt esimerkiksi tätä väärennettyä virpomistapaa. Näin lapset oppivat jo varhain elämän pelisäännöt, kaupankäynnin alkeet, kysynnän ja tarjonnan lait sekä hyväksikäyttämisen. Tai ainakin kerjäämisen ensi vuosikymmentäkin silmällä pitäen.
5. Luin lehdestä eräässä Pohjois-Afrikan maassa vaadittavan, että varkailta yleensä ja erityisesti jos varkaus kohdistuu julkiseen omaisuuteen, pitää katkaista kädet. Mistä me sitten saamme kaikki uudet ministerit.
6. Jossakin luki, että Aleksis Kivi ei ollut oikeasti olemassa. Että August Ahlqvist vain keksi hänen hahmonsa ja kirjoitti itse asiassa itse muutaman muun Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksen toverinsa kanssa eräänä sumuisena huhtikuun alkupäivänä lähes koko nykyään tunnetun Kiven tuotannon. Loput on kirjoittanut Veijo Meri, joka on syntynyt 31. joulukuuta.
keskiviikko 27. toukokuuta 2009
Poistoja
Kun ei enää itse riitä
kun on saanut liikaa ja liian vähän
kun on ihan ilman mitään
ja vain odottaa.
Tulisiko sitten joku
tai jokin
tai mikä tahansa ja tekisi taas kaiken hyväksi.
Kun ei itse osaa tai jaksa.
Tai pysty.
Tai usko.
Tai enää halua.
kun on saanut liikaa ja liian vähän
kun on ihan ilman mitään
ja vain odottaa.
Tulisiko sitten joku
tai jokin
tai mikä tahansa ja tekisi taas kaiken hyväksi.
Kun ei itse osaa tai jaksa.
Tai pysty.
Tai usko.
Tai enää halua.
tiistai 26. toukokuuta 2009
Sivistynyttä
Istun, mietin ja katson: Nykysuomen sanakirja 4. Siinä on aika kehno juoni, hovimestari on ilmeinen syyllinen jo sivulla sata viisikymmentäkahdeksan. Olenko viisas, tietävä vai sivistynyt, jos luen tämän kannesta kanteen? Joskus oikein vaivaa se ihmisten tietämättömyys viisaan ja älykkään tahi älykkään ja nokkelan välillä. Monet 'radiopersoonat' edustavat nokkelaa mutta ei älykästä ihmistyyppiä. Kaikki kunnia nokkeluudelle (omaperäiselle ja llehdestä luetulle) ja kaikki kunnia nopealle oivallus- & yhdistelykyvylle, se on omalla laillaan kadehdittavaa, mutta ei se ole sama asia kuin älykkyys.
Nokkeluutta, pikkunokkeluutta, räävittömyyttä ja tympeyttä riittää ja jonkinasteen hyveiksi on nämä arvot nostanut viihdemedia, joka täyttää arvomalleillaan tajuntaamme yhä enenevässä määrin. Se ei ennen huolestuttanut, mutta alkaa vähitellen huolestuttaa. On toisaalta niin, että aika aikaa kutakin, jotenkin aina käydään pohjia myöten ja sitten hullaannutaan johonkin uuteen, mutta uskaltaako tähänkään ajatukseen tuudittautua?
'Pinnallista ja pikaista' on tiivistelmä siitä, mitä ihmiset nyt haluavat ja mitä he myös saavat. Se on ihan yhtä kelvottomasti yleistävä instant-määritelmä kuin kohteensakin. Olemmehan me noin keskivertoisesti matkalla kohti helvettiä, ajatustyhjiöön, jossa meille on varattu korkeintaan ämpärin osa, mutta ei se toisaalta pidä kategorisesti paikkaansa. Eivät kaikki, eivät joka paikassa, eivätkä koko ajan. Mitä passiivisemmaksi toisaalta oma elinpiiri menee, sen otollisempi on sielu ja henki antamaan periksi.
Filosofi Tuomas Nevanlinna edustaa mielestäni älykästä ihmistyyppiä, häntä on yhtä mukava seurata kuin 'Flight of the Conchords'-ohjelmaa. Kumpikin tuottaa mielihyvää, mutta eri tasolla. Rinnasteisia esimerkkejä on kohtuullinen määrä.
Visailut ja sukulaisensa eivät mittaa älykkyyttä eivätkä viisautta, vaan enemmänkin tietämystä ja kapeaa muistia. On aavistuksen tulkinnanvaraista, onko se sivistystä vai ei, voiko itseään mittailla tällaisella standardilla. Hyvä yleissivistys lienee kuitenkin sananmukaisesti hyväksyttävissä. Että tietää oman ammattinsa ylikin.
Nykysuomen sanakirja 4 sisältää ns. sivistyssanat. Tietääkö kaikkein sivistynein kaikki nämä sanat? Vai riittääkö hänelle se, että hän osaa skandinaaviset aakkoset järjestyksessä? Niin, kertakaikkiaan: osasiko suomalaisen sivistyksen ruumiillistuma, Georg Henrik von Wright, huimimpina aikoinaan vastata kymmenen umpimähkäisen sanan testiin edes yhdeksän oikein?
Avaan kirjan silmät puolittain lurpallaan ja tökkään sormeni: mesodermi, grekomaani, punktuaalinen, intelligiibeli, tannalbiini, kalikstiini, aromaattinen, paskilli, stremma ja funikuliitti. No, myönnettäköön, että joukkoon sattui muutama helppo knoppi huolimatta tieteellisen eksaktista menetelmästäni tai oikeastaan juuri sen takia, mutta uskoisin testin tällaisenaankin olevan melkoisen paljastava ja aukoton.
Järkevät, nokkelat, viisaat, älykkäät ja vain sydämen sivistyneet älkööt vaivautuko.
Nokkeluutta, pikkunokkeluutta, räävittömyyttä ja tympeyttä riittää ja jonkinasteen hyveiksi on nämä arvot nostanut viihdemedia, joka täyttää arvomalleillaan tajuntaamme yhä enenevässä määrin. Se ei ennen huolestuttanut, mutta alkaa vähitellen huolestuttaa. On toisaalta niin, että aika aikaa kutakin, jotenkin aina käydään pohjia myöten ja sitten hullaannutaan johonkin uuteen, mutta uskaltaako tähänkään ajatukseen tuudittautua?
'Pinnallista ja pikaista' on tiivistelmä siitä, mitä ihmiset nyt haluavat ja mitä he myös saavat. Se on ihan yhtä kelvottomasti yleistävä instant-määritelmä kuin kohteensakin. Olemmehan me noin keskivertoisesti matkalla kohti helvettiä, ajatustyhjiöön, jossa meille on varattu korkeintaan ämpärin osa, mutta ei se toisaalta pidä kategorisesti paikkaansa. Eivät kaikki, eivät joka paikassa, eivätkä koko ajan. Mitä passiivisemmaksi toisaalta oma elinpiiri menee, sen otollisempi on sielu ja henki antamaan periksi.
Filosofi Tuomas Nevanlinna edustaa mielestäni älykästä ihmistyyppiä, häntä on yhtä mukava seurata kuin 'Flight of the Conchords'-ohjelmaa. Kumpikin tuottaa mielihyvää, mutta eri tasolla. Rinnasteisia esimerkkejä on kohtuullinen määrä.
Visailut ja sukulaisensa eivät mittaa älykkyyttä eivätkä viisautta, vaan enemmänkin tietämystä ja kapeaa muistia. On aavistuksen tulkinnanvaraista, onko se sivistystä vai ei, voiko itseään mittailla tällaisella standardilla. Hyvä yleissivistys lienee kuitenkin sananmukaisesti hyväksyttävissä. Että tietää oman ammattinsa ylikin.
Nykysuomen sanakirja 4 sisältää ns. sivistyssanat. Tietääkö kaikkein sivistynein kaikki nämä sanat? Vai riittääkö hänelle se, että hän osaa skandinaaviset aakkoset järjestyksessä? Niin, kertakaikkiaan: osasiko suomalaisen sivistyksen ruumiillistuma, Georg Henrik von Wright, huimimpina aikoinaan vastata kymmenen umpimähkäisen sanan testiin edes yhdeksän oikein?
Avaan kirjan silmät puolittain lurpallaan ja tökkään sormeni: mesodermi, grekomaani, punktuaalinen, intelligiibeli, tannalbiini, kalikstiini, aromaattinen, paskilli, stremma ja funikuliitti. No, myönnettäköön, että joukkoon sattui muutama helppo knoppi huolimatta tieteellisen eksaktista menetelmästäni tai oikeastaan juuri sen takia, mutta uskoisin testin tällaisenaankin olevan melkoisen paljastava ja aukoton.
Järkevät, nokkelat, viisaat, älykkäät ja vain sydämen sivistyneet älkööt vaivautuko.
maanantai 25. toukokuuta 2009
Mikä-Mikä-Maa
Opettajat ovat ilmeisesti hukanneet ainakin pari sukupolvea nuoria lelliessään ja ymmärtäessään heitä. Jos ei jo kouluaikana vaadita lapsilta tarkkuutta ja täsmällisyyttä ja töistään huolehtimista, niin ei tämä kuri hevin synny myöhemminkään. Tulee vain tuhansittain näitä tahdottomia ja aidanalikulkijoita, loisia ja rötöstelijöitä. Opettajat ovat toheloineet pahan kerran.
Kodit ovat samassa juonessa. Lapsia ei kuriteta ja totuteta tekemään käskettäessä eikä huolehtimaan tavaroistaan, vaan ostetaan hävinneen tilalle uusi ja kasvatetaan tätä kertakäyttöyhteiskuntaa, annetaan periksi mielihaluille ja mielivallalle, silitellään ja tehdään asiat lapsen puolesta, lohdutetaan kaupan lattialla sätkivää tikkarilla, palkitaan rahalla ja tavaralla. Kodit ovat toheloineet pahan kerran.
Rikoksen tehynyt nuori ei ole vastuussa teoistaan vaan hän pääsee kuin koira veräjästä, vaikka hyvin tietää tehneensä väärin ja aivan tahallaan. Hiukan vanhempi pääsee mielentilatutkimukseen ja sosiaalikuntoutukseen ja ties mihin. Pahimmassakin tapauksessa vankilaan tms. paikkaan, missä voikin lakkoilla ja vaatia inhimillistä kohtelua sekä taulutelevisiota. Yhteiskunta on toheloinut pahan kerran.
Tulokset näkyvät jo nyt ja mikä onkaan looginen johtopäätös ja toimintamalli tulevaisuudessa?
Kouluissa vaaditaan entistä vähemmän. Pelätään mellakoita ja kaaosta, jos lapset jäävät lomautuksista johtuen yksikseen. Eikö heille ole opetettu käyttäytymistä ja vastuuta? Vain onko yksinkertaisesti epäonnistuttu tässä 'opettamisessa'? Eikö ole mitään kuria ja auktoriteettia ja talonpoikaisjärkeä?
Käytöstavat ovat Nevadassa. Sinutellaan ja katkaistaan vanhempien henkilöiden keskustelut sekä puhelimessa että henkilökohtaisessa tapaamisessa eikä huomata siinä mitään ihmeellistä. Eihän siinä olekaan, koska he ovat saaneet tottua tähän! Ei mitään kunnioitusta ja huomaavaisuutta, ei alkeellisintakaan tajua, miten pitäisi käyttäytyä. Sama kunnioituksen- ja tajunpuute kohdentuu yhtä lailla myös esineisiin. Ei ole sellaista käsitettä kuin toisen oma tai luvan kysyminen koskemiseen saati käyttämiseen.
Paitsi käytöstavat niin myös yleissivistys on kadonnut. Nyt vain etsitään tietoa ja 'hallitaan' sitä, mutta siinä kaikki. Oma henkilökohtainen sivistys ja kiinnostus ja kunnianhimo ovat kadonneet. Niin kauan sitä on jo jatkunut, että yliopistoihinkin on tullut sukupolvi, joka pitää itsearvoisesti kopiokonetta parempana opettajana ja auktoriteettina kuin professoria. Aina tässä maassa mennään surutta ja laput silmillä reunalta toiselle reunalle!
Ilman kuria ja ruoskaa lapset tottuvat siihen, että vain tehdään jotakin, tuloksesta ei ole väliä.
Sitten minä heräsin.
Kodit ovat samassa juonessa. Lapsia ei kuriteta ja totuteta tekemään käskettäessä eikä huolehtimaan tavaroistaan, vaan ostetaan hävinneen tilalle uusi ja kasvatetaan tätä kertakäyttöyhteiskuntaa, annetaan periksi mielihaluille ja mielivallalle, silitellään ja tehdään asiat lapsen puolesta, lohdutetaan kaupan lattialla sätkivää tikkarilla, palkitaan rahalla ja tavaralla. Kodit ovat toheloineet pahan kerran.
Rikoksen tehynyt nuori ei ole vastuussa teoistaan vaan hän pääsee kuin koira veräjästä, vaikka hyvin tietää tehneensä väärin ja aivan tahallaan. Hiukan vanhempi pääsee mielentilatutkimukseen ja sosiaalikuntoutukseen ja ties mihin. Pahimmassakin tapauksessa vankilaan tms. paikkaan, missä voikin lakkoilla ja vaatia inhimillistä kohtelua sekä taulutelevisiota. Yhteiskunta on toheloinut pahan kerran.
Tulokset näkyvät jo nyt ja mikä onkaan looginen johtopäätös ja toimintamalli tulevaisuudessa?
Kouluissa vaaditaan entistä vähemmän. Pelätään mellakoita ja kaaosta, jos lapset jäävät lomautuksista johtuen yksikseen. Eikö heille ole opetettu käyttäytymistä ja vastuuta? Vain onko yksinkertaisesti epäonnistuttu tässä 'opettamisessa'? Eikö ole mitään kuria ja auktoriteettia ja talonpoikaisjärkeä?
Käytöstavat ovat Nevadassa. Sinutellaan ja katkaistaan vanhempien henkilöiden keskustelut sekä puhelimessa että henkilökohtaisessa tapaamisessa eikä huomata siinä mitään ihmeellistä. Eihän siinä olekaan, koska he ovat saaneet tottua tähän! Ei mitään kunnioitusta ja huomaavaisuutta, ei alkeellisintakaan tajua, miten pitäisi käyttäytyä. Sama kunnioituksen- ja tajunpuute kohdentuu yhtä lailla myös esineisiin. Ei ole sellaista käsitettä kuin toisen oma tai luvan kysyminen koskemiseen saati käyttämiseen.
Paitsi käytöstavat niin myös yleissivistys on kadonnut. Nyt vain etsitään tietoa ja 'hallitaan' sitä, mutta siinä kaikki. Oma henkilökohtainen sivistys ja kiinnostus ja kunnianhimo ovat kadonneet. Niin kauan sitä on jo jatkunut, että yliopistoihinkin on tullut sukupolvi, joka pitää itsearvoisesti kopiokonetta parempana opettajana ja auktoriteettina kuin professoria. Aina tässä maassa mennään surutta ja laput silmillä reunalta toiselle reunalle!
Ilman kuria ja ruoskaa lapset tottuvat siihen, että vain tehdään jotakin, tuloksesta ei ole väliä.
Sitten minä heräsin.
sunnuntai 24. toukokuuta 2009
SUKU ON VAHVIN: Birger-setä
Birger-setä oli individualisti parhaasta päästä. Hänen halunsa eristäytyä muista ihmisistä sai lopulta sellaiset mittasuhteet, että hän kieltäytyi öisinkin tulemasta ulos asunnokseen kalustamastaan pukupussista, eikä päästänyt sinne vaimoaankaan edes lokakuun vallankumousjuhliin.
Rakastimme kaikki Birger-setää ja pahoittelimme kovasti sitä, että hänen tarinoistaan oli tyyten mahdoton lopulta enää saada selvää pussin rapinasta johtuen. Nuorempanahan Birger tuli erityisen maineikkaaksi keksimällään housunnaulaus-idealla, mikä teki olkaimet tarpeettomiksi.
Rakastimme kaikki Birger-setää ja pahoittelimme kovasti sitä, että hänen tarinoistaan oli tyyten mahdoton lopulta enää saada selvää pussin rapinasta johtuen. Nuorempanahan Birger tuli erityisen maineikkaaksi keksimällään housunnaulaus-idealla, mikä teki olkaimet tarpeettomiksi.
torstai 21. toukokuuta 2009
Poistoja
Ikkunan takana mustarastas
ääntä ja elämää ja toinen todellisuus.
Se toinen istuu olkapäällä
ja katsoo iltaisin televisiota.
ääntä ja elämää ja toinen todellisuus.
Se toinen istuu olkapäällä
ja katsoo iltaisin televisiota.
Kisaviikko II
Taannoiset suurkisat toivat taas esiin urheilun omituisia ilmiöitä. Kun suomalaisia ei pääsääntöisesti löytynytkään mitalisijoilta, todettiin jonkin menneen pieleen. Vaadittiin selityksiä, lisää rahaa, valmentajavaihdoksia, välinekehittelyä ja sen oheisilmiöitten edistämistä ja tätä tämmöistä tavallista. Pääytimeen eli itse urheilijaankin sentään kajottiin: tekniikka oli kadoksissa, pää ei kestänyt, kuntopohja petti ja noutajakin tuli. Ja miksi näin sitten kävi.
Urheilussa, mutta myös esimerkiksi musiikissa vallitsee ulkopuoliselle hiukan mystinenkin kolmikanta urheilijan (muusikon), hänen valmentajansa (opettajansa) ja työkalun välillä.
Jokamiehen on vaikea käsittää, että viulun jousissa on eroja, jotka mitataan useissa sadoissa euroissa, eikä soitto kuitenkaan kuulosta sen kummemmalta. On peräti merkillistä, että mäkihyppääjä ei voi käyttää samaa hyppyhaalariaan kuin muutaman kerran, kun se jo menettää ominaisuuksiaan ja hypyt pituuttaan.
Maallikon horisontti ei aina yllä sen ajatuksen yli, että suorituksen tason ja laajuuden määrää ihminen, hänen henkilökohtainen lahjakkuutensa ja niiden kehittämiseksi tehty työ. Työtä tietysti helpottaa raha ja valmennustieto kypsymisen ja tehokkuuden maksimoinnissa, mutta hiukan kaihertaa, jos lopullisen paremmuuden ratkaiseekin jokin ihmisen ulkopuolelta lähtenyt tekijä.
Onko aika hieroa käsiään epätoivoisesti yhteen ja heitellä tuhkaa päällensä? On tietysti, jos siltä tuntuu. Ja ei ole, sillä maailma on kykyjä pullollaan. Pelkästään ennen niin sisäsiittoisen 'pohjoismaisten hiihtolajien' osanottajajoukko tulee jo joltisenkin globaalilta rintamalta. Ei mitään tomppeleita ja lahjattomia ukkoja ja akkoja, vaan töitä tekeviä ja lajiinsa keskittyviä. Vain yksi kerrallaan on ykkönen tulosliuskassa, mutta on se hiukan tilastoharhaakin, koska voittaja voisi yleensä olla kuka tahansa muukin kymmenen, joskus jopa kahdenkymmenen joukosta.
Olla ykkönen Suomessa ei ole ollenkaan sama asia kuin olla ykkönen maailmalla, mutta ei voi toisaalta myöskään suoraan lukea niin, että kuudes sija kansainvälisessä seurassa olisi kuolema. Urheilun ja ylipäänsä kisaamisen mielekkyys lähtee juuri siitä, että potentiaalisia yrittäjiä ja menestyjiä on runsaasti, yhdellä kerralla pino on tässä järjestyksessä, toisella kerralla toisin. Jos sitten pidemmällä jänteellä käy ilmi, että joku keikkuu jatkuvasti keulilla ja joku kestikastissa tahi häntäpäässä, voi alkaa toki tehdä laajempia päätelmiä ja yhteenvetoja.
Ei suomalainen voi joka päivä voittaa. Sitä ei kestäisi pää, eikä meillä ole siihen edes resursseja. Jos toisaalta seurassa ei pärjätä, ei sinne kannata lähteä lainkaan toivioretkelle tyhjää pilkkimään.
Oman elämänsä käyttäminen yleistykseen on aina vaarallista ja väärää, mutta muuten olen sitä mieltä, että parhaimmillaan hiihto on silloin, kun ei hiihdetä matkaa eikä aikaa. Silloin kun vain hiihdetään. Niinkuin esimerkiksi lapsena Helsingin serkun kanssa otettiin sukset olalle ja noustiin Töölössä bussiin ja ajettiin Seurasaareen hiihtämään. Tai kun löytää metsäisen saarekkeen, johon voi puhkoa ladun tai kaksi ja toivoo näkevänsä jänön juoksussaan. Tänä talvena siihen olisi ollut mahdollisuus.
Urheilussa, mutta myös esimerkiksi musiikissa vallitsee ulkopuoliselle hiukan mystinenkin kolmikanta urheilijan (muusikon), hänen valmentajansa (opettajansa) ja työkalun välillä.
Jokamiehen on vaikea käsittää, että viulun jousissa on eroja, jotka mitataan useissa sadoissa euroissa, eikä soitto kuitenkaan kuulosta sen kummemmalta. On peräti merkillistä, että mäkihyppääjä ei voi käyttää samaa hyppyhaalariaan kuin muutaman kerran, kun se jo menettää ominaisuuksiaan ja hypyt pituuttaan.
Maallikon horisontti ei aina yllä sen ajatuksen yli, että suorituksen tason ja laajuuden määrää ihminen, hänen henkilökohtainen lahjakkuutensa ja niiden kehittämiseksi tehty työ. Työtä tietysti helpottaa raha ja valmennustieto kypsymisen ja tehokkuuden maksimoinnissa, mutta hiukan kaihertaa, jos lopullisen paremmuuden ratkaiseekin jokin ihmisen ulkopuolelta lähtenyt tekijä.
Onko aika hieroa käsiään epätoivoisesti yhteen ja heitellä tuhkaa päällensä? On tietysti, jos siltä tuntuu. Ja ei ole, sillä maailma on kykyjä pullollaan. Pelkästään ennen niin sisäsiittoisen 'pohjoismaisten hiihtolajien' osanottajajoukko tulee jo joltisenkin globaalilta rintamalta. Ei mitään tomppeleita ja lahjattomia ukkoja ja akkoja, vaan töitä tekeviä ja lajiinsa keskittyviä. Vain yksi kerrallaan on ykkönen tulosliuskassa, mutta on se hiukan tilastoharhaakin, koska voittaja voisi yleensä olla kuka tahansa muukin kymmenen, joskus jopa kahdenkymmenen joukosta.
Olla ykkönen Suomessa ei ole ollenkaan sama asia kuin olla ykkönen maailmalla, mutta ei voi toisaalta myöskään suoraan lukea niin, että kuudes sija kansainvälisessä seurassa olisi kuolema. Urheilun ja ylipäänsä kisaamisen mielekkyys lähtee juuri siitä, että potentiaalisia yrittäjiä ja menestyjiä on runsaasti, yhdellä kerralla pino on tässä järjestyksessä, toisella kerralla toisin. Jos sitten pidemmällä jänteellä käy ilmi, että joku keikkuu jatkuvasti keulilla ja joku kestikastissa tahi häntäpäässä, voi alkaa toki tehdä laajempia päätelmiä ja yhteenvetoja.
Ei suomalainen voi joka päivä voittaa. Sitä ei kestäisi pää, eikä meillä ole siihen edes resursseja. Jos toisaalta seurassa ei pärjätä, ei sinne kannata lähteä lainkaan toivioretkelle tyhjää pilkkimään.
Oman elämänsä käyttäminen yleistykseen on aina vaarallista ja väärää, mutta muuten olen sitä mieltä, että parhaimmillaan hiihto on silloin, kun ei hiihdetä matkaa eikä aikaa. Silloin kun vain hiihdetään. Niinkuin esimerkiksi lapsena Helsingin serkun kanssa otettiin sukset olalle ja noustiin Töölössä bussiin ja ajettiin Seurasaareen hiihtämään. Tai kun löytää metsäisen saarekkeen, johon voi puhkoa ladun tai kaksi ja toivoo näkevänsä jänön juoksussaan. Tänä talvena siihen olisi ollut mahdollisuus.
tiistai 19. toukokuuta 2009
Paaston aika
Toisinaan meille keski-ikäisille miehille tulee julma tarve kohdata alaston totuus kaikessa karuudessaan. Tällöin on rehellisin keino pudottaa suomut silmiltään ja vaatteet yltään ja asettua au naturel peilin eteen sivuttain. Silhuetti paljastaa kaiken eikä se käy kunnolla edes kuudesti hiotusta koululaiskaskusta.
Tein tämän tuiman testin itselleni ja tulevan sesongin rantalomia ajatellen katsoin parhaimmaksi siirtyä säänneltyyn ruoka-ainetalouteen eli Kello Kahdeksantoista-kuuriin. Äkkiseltään kovinkin ankaralta tuntuva konsti kropan alasajoksi ei itse asiassa ole viidenkymmenen euron kuukausibudjetilla lopuksi erityisen mahdotonkaan.
Siis hyvästit suklaapatukoille ja kolakastikkeessa uivalle kermajäätelölle. Kello Kahdeksantoista-kuurin ideana on, että mainitun kellonlyömän jälkeen ei saa syödä lainkaan. Paitsi erityisen force majeure-tapauksen sattuessa. Kuten esimerkiksi, että talouden kaikki kellot ovat salaperäisellä tavalla pysähtyneet.
Eräänä iltana olikin tulla kiire, kun tein neljän munan rasvapohjaisen peruskaakun, jonka täytin kerroksittain mantelirouhefariisisokeri-täytteellä eikä kaakku ollut lainkaan kypsyä säällisessä ajassa. Melkein poltin suuni yrittäessäni maistella sitä viisi-kuusi palaa avoimen ikkunan edessä ennen määräaikaa ja silloinkin piti lopulta käyttää Andorran aikavyöhykettä.
On merkillistä, miten runsaasti hyviä ruokia ja leivänkattauksia saattaa mieleen juolahtaa kesken televisionkatselun, sanotaan vaikkapa viisitoista yli kahdeksantoista. Mielikuvitus tuntuu stimuloituvan uskomattoman kerkeästi ja ajatukset askaroivat jääkaapin lokeroissa ja keittiökaappien uumenissa.
Eräänä iltana kävin Helsingin Vanhassa Kirkossa konsertissa kuulemassa tulevaisuuden tekijöitä ja eikö vain jopa se herätellyt mahaa ja sylkirauhasia. Siellä nimittäin puhalteli käyrätorvikopla Concorno eräässä biisissä yhden lankun, joka mielestäni oli selvästi otettu Verdin Aidasta.
Aidan puolestaan näin Veronan opperajuhlilla, missä istuttiin hissuksiin kivipaasilla, joilta ennen muinoin oli katseltu pari pykälää julmempaa ottelua elämästä ja kuolemsta. Nyt oltiin siis hiljaa, mutta aina taukokohdissa napsahtivat eväsvasut auki ja kauppurit kulkivat huudellen:"Bibita! Birra! Gelati!"
Aidassa ei ole juuri muuta hyvää kuin se yksi kohta, jossa torvet panevat, että paa-paa-pa-paa-pa-paa-pa-paa-pa-paa-pa-paa-pa! Paa-pa! Ja tietysti se, että voi ohimennen leuhkia:"Jaa, Aida. Noo, sen katastelin Veronassa..." Mutta nyt siis jokin näistä paa- tahi pa-äänistä herätti muistollaan näläntunteen.
Mieltä hyvittää aina se, kun huomaa, ettei ole yksin. Tai toisin sanoin: pieni, maukas vahingonilo. Niinpä siis tyydytyksekseni luin Lasse Pöystin haastattelua, jossa tämä teatterin jättiläinen (!) valitteli lihavuuttaan. "Kaikki kyllä vakuuttavat, että en ole liian lihava, mutta kun minusta tuntuu siltä..."
Koska lähipiirissäni kaikki muut ovat sutjakoita ja ällöttävän sopusuhtaisia, pitää minun hakea tasoitusta kuuluisista kansalaisista, kuten Elisabeth Taylorista, Marlon Brandosta, Juice Leskisestä, Orson Wellesistä, Luciano Pavarottista, Oliver Hardysta ja Seppo Kääriäisestä.
Heidän ajattelemisensa luo mieleen akateemista tyyneyttä ja uskoa siihen, että pahemminkin voisi olla.
Tosin monet heistä ovat jo vainajia...
Tein tämän tuiman testin itselleni ja tulevan sesongin rantalomia ajatellen katsoin parhaimmaksi siirtyä säänneltyyn ruoka-ainetalouteen eli Kello Kahdeksantoista-kuuriin. Äkkiseltään kovinkin ankaralta tuntuva konsti kropan alasajoksi ei itse asiassa ole viidenkymmenen euron kuukausibudjetilla lopuksi erityisen mahdotonkaan.
Siis hyvästit suklaapatukoille ja kolakastikkeessa uivalle kermajäätelölle. Kello Kahdeksantoista-kuurin ideana on, että mainitun kellonlyömän jälkeen ei saa syödä lainkaan. Paitsi erityisen force majeure-tapauksen sattuessa. Kuten esimerkiksi, että talouden kaikki kellot ovat salaperäisellä tavalla pysähtyneet.
Eräänä iltana olikin tulla kiire, kun tein neljän munan rasvapohjaisen peruskaakun, jonka täytin kerroksittain mantelirouhefariisisokeri-täytteellä eikä kaakku ollut lainkaan kypsyä säällisessä ajassa. Melkein poltin suuni yrittäessäni maistella sitä viisi-kuusi palaa avoimen ikkunan edessä ennen määräaikaa ja silloinkin piti lopulta käyttää Andorran aikavyöhykettä.
On merkillistä, miten runsaasti hyviä ruokia ja leivänkattauksia saattaa mieleen juolahtaa kesken televisionkatselun, sanotaan vaikkapa viisitoista yli kahdeksantoista. Mielikuvitus tuntuu stimuloituvan uskomattoman kerkeästi ja ajatukset askaroivat jääkaapin lokeroissa ja keittiökaappien uumenissa.
Eräänä iltana kävin Helsingin Vanhassa Kirkossa konsertissa kuulemassa tulevaisuuden tekijöitä ja eikö vain jopa se herätellyt mahaa ja sylkirauhasia. Siellä nimittäin puhalteli käyrätorvikopla Concorno eräässä biisissä yhden lankun, joka mielestäni oli selvästi otettu Verdin Aidasta.
Aidan puolestaan näin Veronan opperajuhlilla, missä istuttiin hissuksiin kivipaasilla, joilta ennen muinoin oli katseltu pari pykälää julmempaa ottelua elämästä ja kuolemsta. Nyt oltiin siis hiljaa, mutta aina taukokohdissa napsahtivat eväsvasut auki ja kauppurit kulkivat huudellen:"Bibita! Birra! Gelati!"
Aidassa ei ole juuri muuta hyvää kuin se yksi kohta, jossa torvet panevat, että paa-paa-pa-paa-pa-paa-pa-paa-pa-paa-pa-paa-pa! Paa-pa! Ja tietysti se, että voi ohimennen leuhkia:"Jaa, Aida. Noo, sen katastelin Veronassa..." Mutta nyt siis jokin näistä paa- tahi pa-äänistä herätti muistollaan näläntunteen.
Mieltä hyvittää aina se, kun huomaa, ettei ole yksin. Tai toisin sanoin: pieni, maukas vahingonilo. Niinpä siis tyydytyksekseni luin Lasse Pöystin haastattelua, jossa tämä teatterin jättiläinen (!) valitteli lihavuuttaan. "Kaikki kyllä vakuuttavat, että en ole liian lihava, mutta kun minusta tuntuu siltä..."
Koska lähipiirissäni kaikki muut ovat sutjakoita ja ällöttävän sopusuhtaisia, pitää minun hakea tasoitusta kuuluisista kansalaisista, kuten Elisabeth Taylorista, Marlon Brandosta, Juice Leskisestä, Orson Wellesistä, Luciano Pavarottista, Oliver Hardysta ja Seppo Kääriäisestä.
Heidän ajattelemisensa luo mieleen akateemista tyyneyttä ja uskoa siihen, että pahemminkin voisi olla.
Tosin monet heistä ovat jo vainajia...
Poistoja
Vaikka miten uskoisi toisin
jää kaikesta jälki.
Vaikka miten hiljaa
ja salaa
ja huomaamatta yrittää kulkea
jää jälki.
Kaikesta.
jää kaikesta jälki.
Vaikka miten hiljaa
ja salaa
ja huomaamatta yrittää kulkea
jää jälki.
Kaikesta.
SUKU ON VAHVIN: Hesek-setä
Hesek-setäni, suvun ainoa Belgian Kongon juutalainen, muistetaan yleisesti varmaankin parhaiten mieltymyksestään miekkailuun, jonka seurauksena tunnettua Kölnin tuomiokirkon P. Maria Maggiorea esittävältä patsaalta uupuu vieläkin vasemman jalan isovarvas sekä hänen kuulusta, pohjoisen pallonpuoliskon täydellisimmästä käytettyjen purukumipallojen kokoelmastaan. Lähin, edes likimain vastaava sarja on, kuten tunnettua, edesmenneellä tanskalaisella kuljetusmoguli Jens Poulsenilla, joskaan hänkään ei päässyt järin lähelle Hesek-sedän elämäntyötä. Kokoelman helmihän on Walesin prinssi Charlesin neljäkymmentä- luvulla imettäjä-nannynsa hameen sisähelmaan sujauttama Veljekset Eastwright-yhtymän valmistama kirsikanmakuinen klontti.
Nuorena Hesek-setä sairasti vesikauhun, mutta se ei luullakseni tehnyt suurtakaan vahinkoa muualle kuin hänen aivoihinsa ja sen ansiosta hän voitti heti sotien jälkeen melko helposti korkeushypyn piirimestaruuden niin naisten kuin miestenkin sarjassa.
Nuorena Hesek-setä sairasti vesikauhun, mutta se ei luullakseni tehnyt suurtakaan vahinkoa muualle kuin hänen aivoihinsa ja sen ansiosta hän voitti heti sotien jälkeen melko helposti korkeushypyn piirimestaruuden niin naisten kuin miestenkin sarjassa.
maanantai 18. toukokuuta 2009
Kisaviikko I
Kaiken saavutetun katoavaisuuden konkretisoituma on kisa. Oli sitten kyseessä nappula-, piiri-, SM- tahi MM-tasoinen kilvoittelu, niin tunnusomaista on aina se, että saavutetuista eduista joutuu ainakin yhä uudelleen ja uudelleen kamppailemaan tai jopa luopumaan. Onko mitää turhauttavampaa? Juuri kun olet uinut, ampunut, juossut taikka hiihtänyt itsesi mestariksi, alkaa uusi kausi ja tittelin puolustaminen. Se ei ole pysyvä ominaisuus.
Kulttuurin alalla kisa ei ole ehkä ihan samanlaista. Sielläkin on toki vuoden teatteritekoa, Finlandia-palkintoa, kritiikin kannusta, Yrjöä, Emmaa ja Venlaa, mutta kukaan ei tule sanomaan, että hävisit, vaikka palkinnon seuraavana vuonna saisikin joku toinen. Onko kulttuurikamoitus demokraattisempaa?
Lajinvalinta on aina ongelma. Miten saada oikea kyky oikealle alalle? Miksi Tommi Evilä hyppää pituutta? Omasta halustaan? Isänsä halusta? Sattumasta? Intohimosta? Rahasta? Olisiko pieni vastoinkäyminen tai jopa takapakki voinut sammuttaa kaiken? Olisiko Evilä maalarina yhtä hyvä? Tai formulakuskina? Tai puoluesihteerinä? Olisiko hänestä sittenkin tullut vielä parempi jääkiekkoilijana, uimarina, ampumahiihtäjänä, keihäänheittäjänä tai pikaluistelijana? Kuka sen tietää?! Toisaalta. Etsiytyykö nuori edes jonkin Suomessa eksoottisen lajin pariin. Lajin, jonka valmennustietämys ja tukirahat ovat olemattomat?
Lajinetsinnän ja -valinnan jälkeen alkaakin armoton peli ja voi sanoa lapsuudelle ja 'tavalliselle elämälle' hyvästit. Olipa sitten muusikon tahi urheilijan alku, on elämä kieltäymyksiä, harjoituksia ja pinnanvenytystä. Niinhän sen täytyy ollakin, jos jotakin haluaa todella saavuttaa. Tällöin kyse ei ole enää harrastuksesta, vaan kokonaisesta urasta, jonkin uuden ja ainutlaatuisen luomisesta. Mielihyvän saaminen ja tulokselliset tavoitteet sekoittuvat.
Koskaan ei tule valmiiksi, jos tähtää kehityksessään eteenpäin. Sen sijaan tulee vaihe, jolloin taidot eivät enää kehity, vaan tulokset pikemminkin alkavat kääntyä takaisin alaspäin. Korva heikkenee, tarkkuus kärsii, tekniikka jumiutuu, nopeus putoaa, kestävyys katoaa... Tai huomaa, etteivät kyvyt sittenkään riitä saavuttamaan niitä tasoja, joita tavoitteli.
Omien kykyjen lisäksi on urheilussa otettu mukaan ns. välineurheilu. Toisten hyvyyttä tai omaa huonoutta selitetään kilpavälineillä ja niiden kehityksellä. Maallikosta puhe esimerkiksi hyppyhaalarien vaikutuksesta tuntuu oudolta, koska televisiossa asia näyttää siltä, että mies (poika) siellä hypyn tekee tai sitten ei tee.
Maallikkonäkökulmasta pikemminkin tuntuu siltä, että nyt vasta ollaan pikkuhiljaa lähestymässä oikeaa kohdetta, kun keskustelu eteni taannoin hiihdossa suksista jalkineisiin ja sitten jalkineista käsineiden vaikutuksiin tuloksissa. Koko ajan tullaan lähemmäksi ydinsyytä ja se ei ole niinkään pipo kuin sen alaiset asiat. Jo A. Kivi kirjoitti aikanaan, että "painissa painii mies, vaan ei housut". Ollaan siten melko kaukana totuudesta, jos housut ratkaisevat tuloksen eikä ihminen. Jokaisen kyvyt riittävät määrättyyn rajaan saakka, mutta yrittäjiä on jo niin paljon, että tunkua on. Jos on viidestoista pienellä erolla tai viidestoista valtavalla erolla, niin onhan se eri asia!
Kulttuurin alalla kisa ei ole ehkä ihan samanlaista. Sielläkin on toki vuoden teatteritekoa, Finlandia-palkintoa, kritiikin kannusta, Yrjöä, Emmaa ja Venlaa, mutta kukaan ei tule sanomaan, että hävisit, vaikka palkinnon seuraavana vuonna saisikin joku toinen. Onko kulttuurikamoitus demokraattisempaa?
Lajinvalinta on aina ongelma. Miten saada oikea kyky oikealle alalle? Miksi Tommi Evilä hyppää pituutta? Omasta halustaan? Isänsä halusta? Sattumasta? Intohimosta? Rahasta? Olisiko pieni vastoinkäyminen tai jopa takapakki voinut sammuttaa kaiken? Olisiko Evilä maalarina yhtä hyvä? Tai formulakuskina? Tai puoluesihteerinä? Olisiko hänestä sittenkin tullut vielä parempi jääkiekkoilijana, uimarina, ampumahiihtäjänä, keihäänheittäjänä tai pikaluistelijana? Kuka sen tietää?! Toisaalta. Etsiytyykö nuori edes jonkin Suomessa eksoottisen lajin pariin. Lajin, jonka valmennustietämys ja tukirahat ovat olemattomat?
Lajinetsinnän ja -valinnan jälkeen alkaakin armoton peli ja voi sanoa lapsuudelle ja 'tavalliselle elämälle' hyvästit. Olipa sitten muusikon tahi urheilijan alku, on elämä kieltäymyksiä, harjoituksia ja pinnanvenytystä. Niinhän sen täytyy ollakin, jos jotakin haluaa todella saavuttaa. Tällöin kyse ei ole enää harrastuksesta, vaan kokonaisesta urasta, jonkin uuden ja ainutlaatuisen luomisesta. Mielihyvän saaminen ja tulokselliset tavoitteet sekoittuvat.
Koskaan ei tule valmiiksi, jos tähtää kehityksessään eteenpäin. Sen sijaan tulee vaihe, jolloin taidot eivät enää kehity, vaan tulokset pikemminkin alkavat kääntyä takaisin alaspäin. Korva heikkenee, tarkkuus kärsii, tekniikka jumiutuu, nopeus putoaa, kestävyys katoaa... Tai huomaa, etteivät kyvyt sittenkään riitä saavuttamaan niitä tasoja, joita tavoitteli.
Omien kykyjen lisäksi on urheilussa otettu mukaan ns. välineurheilu. Toisten hyvyyttä tai omaa huonoutta selitetään kilpavälineillä ja niiden kehityksellä. Maallikosta puhe esimerkiksi hyppyhaalarien vaikutuksesta tuntuu oudolta, koska televisiossa asia näyttää siltä, että mies (poika) siellä hypyn tekee tai sitten ei tee.
Maallikkonäkökulmasta pikemminkin tuntuu siltä, että nyt vasta ollaan pikkuhiljaa lähestymässä oikeaa kohdetta, kun keskustelu eteni taannoin hiihdossa suksista jalkineisiin ja sitten jalkineista käsineiden vaikutuksiin tuloksissa. Koko ajan tullaan lähemmäksi ydinsyytä ja se ei ole niinkään pipo kuin sen alaiset asiat. Jo A. Kivi kirjoitti aikanaan, että "painissa painii mies, vaan ei housut". Ollaan siten melko kaukana totuudesta, jos housut ratkaisevat tuloksen eikä ihminen. Jokaisen kyvyt riittävät määrättyyn rajaan saakka, mutta yrittäjiä on jo niin paljon, että tunkua on. Jos on viidestoista pienellä erolla tai viidestoista valtavalla erolla, niin onhan se eri asia!
sunnuntai 17. toukokuuta 2009
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)