Ristiriitoja I

Ensimmäinen vapun jälkeinen sunnuntai ei taida olla kirkkovuoden tärkeimpiä juhlia, vaikkakin silloin epäilemättä monet tuntevatkin suuren syyllisyyden taakan yllään ynnä katumuksen tarpeen. Toisaalta se on siis oivallisin esimerkki arkisesta (pikkuparadoksi!) jumalanpalvelusta. Näin päättelin, mutta horjuin kahden vaiheilla. Pitäisikö mennä itse ylääpitämääni Herran huoneeseen seuraamaan omien uskollisten palvelijoiden työskentelyä (, jos tällainen sana tässä yhteydessä on korrekti), vai pitäisikö asiaan suhtautua hiukan avarammin? Ekumeeninen minäni voitti ja asetuin television ääreen katsomaan ortodoksista pyhäpäivän hartautta Vaasan Pyhän Nikolauksen kirkosta. (Kaunis punatiilikirkko pienellä mäellä.)

Sitäpaitsi näin menetellessä ei tarvinnut lähteä yhtään minnekään.

Mikä lie ollut se Jumalaa viisaampi kirkolliskokous, joka erotti nämä kristilliset kirkot eri ryhmiksi. Ja minkä ihminen erottaa, sitä älköön mikään tai kukaan enää milloinkaan yhdistäkö.

Eikä pelkästään kristilliset kirkot. Katolilaiset, protestantit, ortodoksit, luterilaiset, presbyteerit, anglikaanit, metodistit ja muut. Onhan tarjolla paljon muutakin. Juutalaiset, buddhalaiset, taolaiset, kungfutselaiset, islamilaiset, shamanistit, hindulaiset, druusit, luonnonuskonnot, shintolaiset, bahailaiset, voodookulttilaiset, chundo kyolaiset ja mitä kaikkia niitä onkaan. Jonkinlainen jumala-käsitys hallitsee ihmisiä, heidän tekojaan, moraaliaan ja elämäänsä ylipäätään eri puolilla maailmaa. Kyse ei ole mistään pikkuasiasta, vähäpätöisestä ilmiöstä, vaan asiasta joka kulkee läpi tunnetun maailmamme, savannien kansanuskonnoista järjestäytyneitten yhteiskuntien valtionuskontoihin. Vuosituhannet on vallinnut usko suurempiin voimiin, isompaan järkeen. On siis jotakin, mikä liittää köyhimmän hindun menestyvään amerikkalaisliikemieheen.

Pyhän Nikolauksen kirkko on maalattu sinisellä ja valkoisella. Kynttiläkruunut roikkuvat ja elävät tuohukset palavat. Pappi tulee jostakin ikonostaasin ovesta esille ja menee toisesta taas pois. Välillä rukoillaan siunausta isolla skaalalla: valtion päämiehestä kaupungin isiin ja suotuisista ilmoista rauhaisaan aikaan. 'Puolusta, pelasta ja armahda.'

Minä voin katsoa tätä kriittisesti, hyväntahtoisesti, avarasti tai ulkopuolisesti ja jollekin toiselle tämä on samalla täyttä totta. Ehkä tuntuisi samanlaiselta käydä Jerusalemin itkumuurilla tahi oikeauskoisten Mekassa.

Suitsutusastia heiluu oikealle, vasemmalle, seurakuntaan ja kuvaseinän suuntaan. Kohta tulee kahden miehen kulkue. Toisella on kaksimetrinen kynttilänjalka ja siinä nökö kynttilä, toisella punakantinen kirja. 'Se on viisautta, olkaamme vakaat.' 'Ottakaamme vaari, se on viisautta.' Ja taas eri ovesta pois. Hartaustilaisuuden käsikirjoitus näyttäisi olevan ortodokseilla paljon elävämpi kuin luterilaisilla.

Mutta muuten. Mikä tekee toisen uskonnon oikeammaksi (puhdasoppisemmaksi) kuin jonkin toisen? Oma usko. Ja suvaitsemattomuus.