Ristiriitoja II

Uskon sisäisen sanoman pitäisi olla oleellisin, mutta hyvin usein eri uskonnot keskittyvät myös ulkoisiin muotoihin. Erilaiset tavat ja liturgiat ja jumalanpalvelukset pönkittävät oman uskonnon omaleimaisuutta ja oikeaoppisuutta. Muutenhan ne olisivat yhteneväiset?

Uskonto on tavallaan universaali ja aineeton, vapaasti liikkuva ominaisuus, mutta yleensä kirkot pyrkivät omimaan sen ja korostamaan omalla toiminnallaan sen ainutlaatuisuutta ja saarekkeisuutta erillään muusta maailmasta. Jokin pudas, aito ja vilpitön kokemus katoaa siitä, kun siitä tehdään virallinen.

Lauantain toivottujen levyjen jälkeen radiosta tuli iltahartaus. Sen sanomaa kuunnellessa tuli lähinnä mieleen ulkopuolisuus, vaikka puhuja kuinka korosti uskon kuuluvan juuri sinulle. Fraasit ja rakenteet olivat kovin tuttuja ja siltikin kaukaisia. eivät niinkään puhutelevia, mikä kaikitenkin oli tarkoitus.

Sama ongelma tulee ilmi jumalanpalveluksissa. Ne ovat toisaalta varsin tarkoituksenmukaisia, omaa asiaansa palvelevia, mutta toisaalta taas juuri niin pienen piirin omaisuutta kuin tosiasiallisesti ovatkin.

Kävin taannoin kirkkomusiikkijuhlilla (!). Yllättäin ison osan musiikkijuhlista söivät puheet. Ensin tolkuttoman pitkät tervehdyssanat ja taas lopuksi pitkä ja koukeroinen kirkkomusiikkipiirin puheenjohtajan päätössanat-osio. Olisi riittänyt, jos hän olisi sanonut:"Hyvin meni!"

Kuultiin tosin sitten sitä musiikkiakin ja siinä ei voinut olla huomaamatta jo edellä mainittua ongelmaa: Ketä tämä musiikki puhutelee? Sen täytyy olla ydinkysymys. Tunnuksena oli 'Kiitosvirsi kohotkoon'. Onko tämä musiikki suunnattu siis lähinnä laulajille itselleen? Tuoko se lohtua ja vahvistusta sanomasta, yhteenkuuluvuutta sekä laulun ja laulamisen iloa?

Entäpä sitten kuulija? Onko tämä vain sisäpiirijuttu, vallatenkin kun teemat pyörivät yhden asian ympärillä? Vai olisiko jaettavaa laajemmallekin?

Tietynlainen vastustus ja ikävystyminen ja nolostuminen ja vaivaantuneisuus tulee helposti mieleen ulkopuoliselle, vaikka viesti pohjimmiltaan onkin tarkoitettu kaikille. Sillänään vanha mielikuva virsien pitkäpiimäisyydestä on todennäköisesti murentumassa uusien laulujen ja uusien sukupolvien myötä, mutta ilmeisen huutavana tarpeena ovat ammattisanoittajat. Sävellyspuoli jo onkin ammattilaisilla, ja jalan napsaus -indeksiä mittapuuna pitäen on moni laulu hyvä ja tarttuva.

Musiikin ongelma onkin sama kuin koko uskonnon. Miten tarjota sitä laajemmin, jos tarjottavaa kerran on? Säveljuhlan päättäneet tyypilliset maailmoja syleilevät rukoukset ovat aina omalta osaltaan raivostuttavia, ikäänkuin kukaan ei osaisi itse ajatella ja ikäänkuin asiat olisivat kovin yksinkertaisia. Ehkä ne ovatkin. Tai ehkä tarkoitus on noudattaa vanhoja muotoja ja tapoja ja antaa yhteneväisyyttä tunteville jotakin. Sitäpaitsi: epäilemättä annetaankin.

Sananjulistajien ja epäilevien atsojen epäbalanssia tarvitaan, sillä on huomattava: eivät uskonnot ole hävinneet mihinkään vuosituhansien kuluessa.

Poistoja

Portti
vie tuo päästää
jostakin ja jonnekin
pois, eteenpäin
ja aina luulee ettei
tarvitse sitä enää
koskaan avata.

SUKU ON VAHVIN: Saara-täti

Saara-tätini oli nuorempana kylän nätein tyttö, mutta sitten sinne muutti toinenkin perhe. Täti oli pitäjän curling-joukkueen kantavia voimia. Suoraan sanoen ainoa, joka pystyi repussaan kuljettamaan viittä pelikiveä yhtä aikaa.

Rämäpäisyydestään tunnettu Saara-täti teki vielä 40-luvun lopulla puolenkymmentä Disney- elokuvien huiminta Hessu Hopo-stunttia, mutta luonnon tädille suomien runsaiden antien takia oli jokseenkin ennaltaselvää, että hän siirtyi jo melko varhaisessa vaiheessa politiikkaan.

Perustamiensa kolmen puolueen johdosta häntä usein kutsuttiinkin leikillisesti Arkadianmäen Jimi Hendrixiksi, vaikka täti väittikin itsellään olevan luonnonkiharan tukan.

Eteisiin ja kynnysten alle

Kuten monet tiedämme, järjestettiin viime viikonvaihteessa jokseenkin suuri massatapahtuma, 'Perinteinen Keskiyön Tikkaturnaus'. Kokoonkutsujana ja jonkinlaisena puolivirallisena Pro Men -yhdistyksen veetee-puheenjohtajana otin asiakseni valmistautua kisaan tänä vuonna erityistä huolta osoittaen. Ts. imuroimalla paitsi olan takaa, niin myös lattioilta ynnä kynnysten alta.

Jo ensimmäinen kynnys tuotti yllätyksen. Kotitaloni on rakennettu vuosikymmeniä sitten ja luullakseni hallitsemassani asunnossa onkin ennen minua asunut jo kelpo joukko ihmisiä. Asuminen jättää jälkensä. Myös asuntoon.

Ruuvattuani auki luonnottoman pitkät ja sitkaat ruuvit (neljä kappaletta kaiken kaikkiaan) olohuoneeni ja kaikkein salaisimman kammioni eli kaksioni jälkimmäisen huoneen väylän keskeltä halkaisevasta jalopuukynnyslaudasta jouduin aikani kamppailemaan, ennen kuin sain mokoman puupalikan karmien liian tiukasta pinteestä pois. Käytin hyväkseni lähes kaikki kansakoulun ympäristöopin tunnilta oppimani fysiikan lait eli vivun ja kaltevan pinnan ja allekirjoitin taas hengessäni Ukko-Cygnaeuksen markkinoiman 'Leben und leben lassen' -periaatteen (suom. 'Ei koulua vaan Lassen elämää varten.') Enkä sitäpaitsi edes tarvinnut kaltevaa pintaa.

Aivan kuten olin arvellutkin: ainakin kahdenkymmenenviiden vuoden pölyt. Eipä ollut ollut yhtään ehtoisaa emäntää välissä, joka olisi ottanut huolekseen imuroida perheensä kynnyksenaluset! Ja niin oli tämänkin tilan ottanut kodikseen lauma villakoiria. Joskin lituskoita.

Pölypallojen lomasta pilkisteli yhtä jos toista muutakin mielenkiintoista. Sieltä löytyi yksi palapelin pala sekä riekale Aku Ankka -lehteä. Voisiko tästä siis päätellä, että asunto on joskus kuulunut lapsiperheelle? Yritin jäljittää lehden numeroa, mutta selattuani kuusitoista vuosikertaa, en ollut vieläkään löytänyt vastaavaa palaa.

Hiuspinnilöydös viittasi siihen, että asunnossani oli asunut naisihminen tai transvestiitti. Oliko tämä mahdollinen asukas asunut yhtä aikaa lasten kanssa? Siinäpä arvoitusta kylliksi. Samasta kasasta löytyi myös jännittävästi lenkiksi pyöritelty rautalanka. Oliko vyöstä hävinnyt lenksu, joka näin oli kovassa kiireessä korvattu hätäratkaisulla?

Kynnyksen alle oli joutunut edelleen pelikortti. Arvoltaan se oli ruutu kymppi. Oliko se vaihdettu parempaan korttiin kovapanoksisessa pokeripelissä ja sujautettu hätäpäissä kynnyksen alle piiloon ja sitten unohdettu sinne? Vai oliko sen työntänyt piiloonsa epärehellinen pasianssinpelaaja? Maailmassa tapahtuu merkillisiä asioita.

Vieläkin aarrearkuksi osoittautunut kynnyksenalus luovutti saalistaan. Sieltä löytyi kuparipenni vuodelta 1964. Ahah! Ajanmäärityspiste. Hyvin lähellä penninrahaa oli markankolikko vuodelta 1965. Peräkkäiset vuodet! Oliko tässä jonkun tarkan ihmisen pesämuna? Vai oliko ilmassa ollut hiukan katastrofin odotusta ja tulevaisuus oli pitänyt varmistaa?

Selaan aikalaisotsikoita vihjeen saamiseksi. 'Vietnamin sota laajenee', 'Kosmonautti avaruuskävelyllä', 'Tri Zivagoa filmataan Suomessa', 'Richard Nixon Suomeen', 'Romanialaisille läntisiä sanomalehtiä', 'Ruotsi lyö Tukholmassa Suomen', 'Maalaisliitosta Keskustapuolueeksi', 'SDP vaalivoittjaksi' ja 'Vatikaani luopuu indeksistä'. Kovia otsikoita. Kyllä vain, kyseessä on täytynyt olla varustautuminen pahimman varalle. Outoa kyllä, kotitaloni rakennettiin vasta paria vuotta myöhemmin.

Käynnistin imurini. Putkesta kuului jännittävää kolinaa.

Poistoja

Kansakuntien muisti hapertuvissa
kirjakääröissä.

Ja kansallinenkin muisti on
niin lyhyt.

Miten lyhyt onkaan yhden ihmisen.

Kuinka nopeasti historiamme unohtuu,
vääristyy.
Sitä ei ollutkaan.

Emojen aikaan

Aurinko paistaa ja pieni tuulenvire kuivattaa äkkiä vastapestyn pyykin. Linnut laulavat, läheisen ojan sorsapariskunta pitää ääntää, ehkä kiimaansa, pesäviettiään? Koko seutu on muutoin yllättävän hiljainen ja harras, ovatko kaikki kotikäynneillä? On toukokuun toinen sunnuntai.

Koivun lehdet ovat turvonneet parissa päivässä miehukkaiksi ja puhtaanvihreiksi. Miten ne jaksavat pitää tuon muodon vielä juhannukseen? Siitepöly peittää äskettäin pestyn auton, mutta en ole ainoa yllätetty. Apteekit ja aerobiologit selätettiin housut kintuissa kuusi nolla. Ennätysallergiaa.

Taas ovat sydämet täynnä kiitollisuutta annetusta elämästä, annetuista mahdollisuuksista. Mitenkä siinä kävikin juuri niin, että juuri minä sain tämän ihanan ainutlaatuisen elämän? Minä ja sinä ja me kaikki!

Ihmiselle on pitkä aika herätä lapsuuden unelmista aikuisuuden pettymyksiin, mutta ihmiskunna historiassa se ei koskaan esitä järin merkittävää roolia.

Jostain avoimesta ikkunasta kuuluu, miten huonosti taas kävi ulkomailla kilpa-ajoissa. Kaivelen voikukan juurakkoja nurmikosta ylös. Onkohan nenäni palanut? Perheitä kävelee ohi juhlakulkueina. Tai perheiden osia. Näiden nykyisten uusio- ja kierrätysperheiden historioista kun ei aina tahdo tietää paljoa mitään. Mitenkä se oli? 'Liike on tärkeintä, ei päämäärä.'

Hätkähdyttävä huomio: kaikki me olemme äidin lapsia! Mitähän äiti minusta odotti? Täytinkö toiveet vai petinkö ne? Vai olivatko ne sopivan yleisiä? 'Kunhan ei ihan hunningolle...' Vai oliko niitä lainkaan?

Entäpä ostarin takaisen elämän haisurempan äidit? Mitä he odottivat lapsistaan? Ja mitä ne lapset itse odottivat pieninä? Oliko suuria unelmia, isoja illuusioita? Onko vielä?

Äitiyden myytti on valtava. Se sisältää kaken puhtaan ja kauniin ja täydellisen ja antavan. Äitiyden myytti on paljon isyyden myyttiä suurempi. Elämää suurempi myytti, mutta myyttiä pienempi elämä?

Tykinruuaksi synnyttivät äidit lapsensa Irakiin, Palestiinaan, Balkanin alueelle viisi, kymmenen, kaksikymmentä vuotta sitten. Eivät ehkä tienneet, mutta nyt ovat äitien silmät auenneet. Ja lasten sulkeutuneet.

Äitiyden olemus ja velvoitteet varioivat eri kulttuureissa. Äiteys on itseisarvo sillänään, mutta hiukan eri suuruinen riippuen katsojan näkökulmasta. Mikään ei sitä sinänsä uhkaa eikä poista, se on hankittu mutta pysyvä ominaisuus.

Lämmitän eilistä juustopiirakkaa uunissa. Pitäisiköhän soittaa äidille? Mutta mitä asiaa keksin? Pihalla naapurin lapset mekastavat. Siinäpä se: onko äiteys syy vai seuraus? Ikuinen umpikuja. Puhelin soi. Siellä on äiti.

Poistoja

Jonakin aamuna minä sitten herään
moottorisahan ääneen
ja huomaan
ettei tätäkään enää ole.

Sellaiseksi on elämä täällä
mennyt.

Ristiriitoja I

Ensimmäinen vapun jälkeinen sunnuntai ei taida olla kirkkovuoden tärkeimpiä juhlia, vaikkakin silloin epäilemättä monet tuntevatkin suuren syyllisyyden taakan yllään ynnä katumuksen tarpeen. Toisaalta se on siis oivallisin esimerkki arkisesta (pikkuparadoksi!) jumalanpalvelusta. Näin päättelin, mutta horjuin kahden vaiheilla. Pitäisikö mennä itse ylääpitämääni Herran huoneeseen seuraamaan omien uskollisten palvelijoiden työskentelyä (, jos tällainen sana tässä yhteydessä on korrekti), vai pitäisikö asiaan suhtautua hiukan avarammin? Ekumeeninen minäni voitti ja asetuin television ääreen katsomaan ortodoksista pyhäpäivän hartautta Vaasan Pyhän Nikolauksen kirkosta. (Kaunis punatiilikirkko pienellä mäellä.)

Sitäpaitsi näin menetellessä ei tarvinnut lähteä yhtään minnekään.

Mikä lie ollut se Jumalaa viisaampi kirkolliskokous, joka erotti nämä kristilliset kirkot eri ryhmiksi. Ja minkä ihminen erottaa, sitä älköön mikään tai kukaan enää milloinkaan yhdistäkö.

Eikä pelkästään kristilliset kirkot. Katolilaiset, protestantit, ortodoksit, luterilaiset, presbyteerit, anglikaanit, metodistit ja muut. Onhan tarjolla paljon muutakin. Juutalaiset, buddhalaiset, taolaiset, kungfutselaiset, islamilaiset, shamanistit, hindulaiset, druusit, luonnonuskonnot, shintolaiset, bahailaiset, voodookulttilaiset, chundo kyolaiset ja mitä kaikkia niitä onkaan. Jonkinlainen jumala-käsitys hallitsee ihmisiä, heidän tekojaan, moraaliaan ja elämäänsä ylipäätään eri puolilla maailmaa. Kyse ei ole mistään pikkuasiasta, vähäpätöisestä ilmiöstä, vaan asiasta joka kulkee läpi tunnetun maailmamme, savannien kansanuskonnoista järjestäytyneitten yhteiskuntien valtionuskontoihin. Vuosituhannet on vallinnut usko suurempiin voimiin, isompaan järkeen. On siis jotakin, mikä liittää köyhimmän hindun menestyvään amerikkalaisliikemieheen.

Pyhän Nikolauksen kirkko on maalattu sinisellä ja valkoisella. Kynttiläkruunut roikkuvat ja elävät tuohukset palavat. Pappi tulee jostakin ikonostaasin ovesta esille ja menee toisesta taas pois. Välillä rukoillaan siunausta isolla skaalalla: valtion päämiehestä kaupungin isiin ja suotuisista ilmoista rauhaisaan aikaan. 'Puolusta, pelasta ja armahda.'

Minä voin katsoa tätä kriittisesti, hyväntahtoisesti, avarasti tai ulkopuolisesti ja jollekin toiselle tämä on samalla täyttä totta. Ehkä tuntuisi samanlaiselta käydä Jerusalemin itkumuurilla tahi oikeauskoisten Mekassa.

Suitsutusastia heiluu oikealle, vasemmalle, seurakuntaan ja kuvaseinän suuntaan. Kohta tulee kahden miehen kulkue. Toisella on kaksimetrinen kynttilänjalka ja siinä nökö kynttilä, toisella punakantinen kirja. 'Se on viisautta, olkaamme vakaat.' 'Ottakaamme vaari, se on viisautta.' Ja taas eri ovesta pois. Hartaustilaisuuden käsikirjoitus näyttäisi olevan ortodokseilla paljon elävämpi kuin luterilaisilla.

Mutta muuten. Mikä tekee toisen uskonnon oikeammaksi (puhdasoppisemmaksi) kuin jonkin toisen? Oma usko. Ja suvaitsemattomuus.

SUKU ON VAHVIN: Ragnhildt-täti

Tätini Ragnhildt toimi aikanaan erään varsin tunnetun sanomalehden päätoimittajana, mutta joutui sittemmin eroamaan skandaalinkäryn saattelemana nimitettyään paljoakaan omiaan lisäämättä toistuvasti silloista sisäministeriä lisänimellä "Elukka". Täti ei tästä pahemmin masentunut, vaan käytti kokemuksensa hyödyksi ja perusti Helsinkiin eläinten tuontiliikkeen, joka erikoistui liskoihin ja matelijoihin.

Tädin intohimo oli tuubansoitto, joka tuolloin tällöin otti hänet valtoihinsa ja sai tädin päräyttämään sarjan soittimensa tuutista. Vakioasiakkaat olivat hyvinkin tottuneita tähän tädin pikku erikoisuuteen.

Itse muistan lapsuudestani tädistä parhaiten hänen kasvonsa, jotka olivat siinä määrin perifeeriset, että sieltä jos mistään saattoi kuvitella löytävänsä jonkin uuden elämänmuodon.