Ristiriitoja II

Uskon sisäisen sanoman pitäisi olla oleellisin, mutta hyvin usein eri uskonnot keskittyvät myös ulkoisiin muotoihin. Erilaiset tavat ja liturgiat ja jumalanpalvelukset pönkittävät oman uskonnon omaleimaisuutta ja oikeaoppisuutta. Muutenhan ne olisivat yhteneväiset?

Uskonto on tavallaan universaali ja aineeton, vapaasti liikkuva ominaisuus, mutta yleensä kirkot pyrkivät omimaan sen ja korostamaan omalla toiminnallaan sen ainutlaatuisuutta ja saarekkeisuutta erillään muusta maailmasta. Jokin pudas, aito ja vilpitön kokemus katoaa siitä, kun siitä tehdään virallinen.

Lauantain toivottujen levyjen jälkeen radiosta tuli iltahartaus. Sen sanomaa kuunnellessa tuli lähinnä mieleen ulkopuolisuus, vaikka puhuja kuinka korosti uskon kuuluvan juuri sinulle. Fraasit ja rakenteet olivat kovin tuttuja ja siltikin kaukaisia. eivät niinkään puhutelevia, mikä kaikitenkin oli tarkoitus.

Sama ongelma tulee ilmi jumalanpalveluksissa. Ne ovat toisaalta varsin tarkoituksenmukaisia, omaa asiaansa palvelevia, mutta toisaalta taas juuri niin pienen piirin omaisuutta kuin tosiasiallisesti ovatkin.

Kävin taannoin kirkkomusiikkijuhlilla (!). Yllättäin ison osan musiikkijuhlista söivät puheet. Ensin tolkuttoman pitkät tervehdyssanat ja taas lopuksi pitkä ja koukeroinen kirkkomusiikkipiirin puheenjohtajan päätössanat-osio. Olisi riittänyt, jos hän olisi sanonut:"Hyvin meni!"

Kuultiin tosin sitten sitä musiikkiakin ja siinä ei voinut olla huomaamatta jo edellä mainittua ongelmaa: Ketä tämä musiikki puhutelee? Sen täytyy olla ydinkysymys. Tunnuksena oli 'Kiitosvirsi kohotkoon'. Onko tämä musiikki suunnattu siis lähinnä laulajille itselleen? Tuoko se lohtua ja vahvistusta sanomasta, yhteenkuuluvuutta sekä laulun ja laulamisen iloa?

Entäpä sitten kuulija? Onko tämä vain sisäpiirijuttu, vallatenkin kun teemat pyörivät yhden asian ympärillä? Vai olisiko jaettavaa laajemmallekin?

Tietynlainen vastustus ja ikävystyminen ja nolostuminen ja vaivaantuneisuus tulee helposti mieleen ulkopuoliselle, vaikka viesti pohjimmiltaan onkin tarkoitettu kaikille. Sillänään vanha mielikuva virsien pitkäpiimäisyydestä on todennäköisesti murentumassa uusien laulujen ja uusien sukupolvien myötä, mutta ilmeisen huutavana tarpeena ovat ammattisanoittajat. Sävellyspuoli jo onkin ammattilaisilla, ja jalan napsaus -indeksiä mittapuuna pitäen on moni laulu hyvä ja tarttuva.

Musiikin ongelma onkin sama kuin koko uskonnon. Miten tarjota sitä laajemmin, jos tarjottavaa kerran on? Säveljuhlan päättäneet tyypilliset maailmoja syleilevät rukoukset ovat aina omalta osaltaan raivostuttavia, ikäänkuin kukaan ei osaisi itse ajatella ja ikäänkuin asiat olisivat kovin yksinkertaisia. Ehkä ne ovatkin. Tai ehkä tarkoitus on noudattaa vanhoja muotoja ja tapoja ja antaa yhteneväisyyttä tunteville jotakin. Sitäpaitsi: epäilemättä annetaankin.

Sananjulistajien ja epäilevien atsojen epäbalanssia tarvitaan, sillä on huomattava: eivät uskonnot ole hävinneet mihinkään vuosituhansien kuluessa.