Luukas-setä oli varsin kuuluisa ja aikaansaapa valtiopäivämies. Hänen tunnetuimpia ja edistyksellisimpiä lakialoitteitaan oli mm. uudenlaisen opetussuunnitelman maailmaansaattaminen. "Esileikit esikouluun" oli yksi hänen lempiteemojaan, mikä luultavasti juonsi juurensa sekä hänen tiukasta suomenkielenhallinnastaan että traumaattisesta varhaislapsuudestaan, jolloin hänet yllätettiin kesken lääkärileikkien niin sanotusti housut kintuissa. Vain hänen vaateittensa loppuosa, "Perusleikit peruskouluun", milloinkaan toteutui.
Sedän syvää antautumista asialleen kuvaa hyvin se, että hän porautti keilapalloihinsa kaksoisreiät ja kehitteli vallankumouksellisen kahden käden heittotyylin. Rikosmuseo omistaa tiemmä vieläkin yhden kappaleen sedän palloja.
torstai 30. heinäkuuta 2009
Poistoja
Mikä sinä olet
mitä kuljetat mukanasi
taakkanasi ja perintönäsi
ja omaisuutenasi.
Mikä sinä olet
näkyy kasvoistasi
ja käynnistäsi.
Mikä sinä olet.
mitä kuljetat mukanasi
taakkanasi ja perintönäsi
ja omaisuutenasi.
Mikä sinä olet
näkyy kasvoistasi
ja käynnistäsi.
Mikä sinä olet.
Elämäntapaihminen ja Salaperäinen Paistaja
On reippaasti todettava, että meteorologit ja muut hallitusta lähellä olevat tahot ovat kunnolla tunaroineet. On melko ilmeistä, että he eivät ole järin tehtäviensä tasalla. Kesäkuu meni, mutta missä olivat Suomen helteet ja vähälumisuus? Missä olivat ne ilmat, joita muistellaan lapsuuden ikikesinä? Missä piileksivät ne kelit, jolloin valutaan ammeen pohjalle kuudetta kertaa samana päivänä ja valitellaan heikolla äänellä tätä kuumuutta? Missä oli se hikinen olo, kun oma nahkapaitakin tuntuisi olevan liikaa?
No, henkilökohtaisesti en tosin ole jäänyt suuremmin suremaan auringon paistamista tahi paistamattomuutta. Sanoin tämän vain lähinnä viran eli tavan vuoksi. Itse olen mieluummin sellainen sisälomailija, joten pilvisyys taikka pikku sadekaan ei juuri haittaa. Keskuslämmityksen puute enemmänkin.
"Suuri kanavauudistus etenee...", kirjoitti tuttu Venetsiasta. Hän oli siellä tekemässä dokumenttia Alvar Aallon muinaiseen biennaaleen väsäämästä Venetsian kaupungin ainoasta puutalosta. Säälin ystävääni. Venetsiassa on takuulla tähän aikaan vuodesta kuuma, on sekin onneton työpaikka...
Yhtenä iltana (suoraan kuin Hectorin laulusta!) istuimme Apilan kanssa kirkkorannassa. yritin juuri referoida hänelle televisiosta näkemääni ohjelmaa ulpukoitten ja lumpeitten kasvatuksesta, kun Apila äkkiä käski järvelle osoittaen minun pitää päänahastani kiinni. Ja todellakin. Kaksimelainen intiaanikanootti lähestyi meitä.
Olivatkohan nämä nyt niitä erityisessä suojeluksessa olevia iri...iriad...dada...no, what ever, feikki-inkkareita? Ruo'ot heiluivat ja linnutkaan eivät tienneet pahasta maailmasta yhtään mitään. "Katso taivaan lintuja!" Toisella silmälläni tarkkailin kyllä lähestyvää kanoottia.
- Terve! huikkasi vanhempi mies kanootista. Ugh. - Hyvä kun edes te olette siinä. Viimeksi kun vaimon kanssa melottiin Tammelasta Turkuun, niin siinä Suurkirkon, vai mikä se on... (Tuomiokirkko, onneton puupää!) ... kohdalla oli vain yksi puliukko muovikasseineen meitä vastaanottamassa ja sekin ihmetteli, että kuinka ei ollut lehtimiehiä...
Tyypillinen estynyt suomalainen tuppisuu. Kanoottia laiturille nostaessaan hän ehti laverrella mökkitiedot, melomansa kilometrit ja vielä valittaa päälle, että
- Ai, tämä vaakuna? Se on Tammelan vaakuna. Täältä en saanut. Sanoivat, etteivät anna tämmöiseen veneeseen... Mies osoitteli kanoottinsa keulaan liimaamaansa isoa kunnanvaakunaa. Ja sitten he kaksistaan jo kantoivatkin välineensä auton peräkärryyn ja ajoivat pois.
Oli kuin mies olisi imenyt kaiken hapen rannan ilmatilasta. Tuli niin hiljaista, että korviin koski.
Kävelimme Apilan kanssa sankarihautojen kautta. Siellä oli upeat sinivalkoiset orvokit joka laatan päässä. Tyylikäs kokonaisuus. Arvioimme hiekkakäytävien ja hautojen sorien haravointeja ja reunuskivien harjausta. Ysi puoli. Kaadetut puut ja puulajit mietittiin.
Suurmiehen haudalla oli paljon jo kukkineita kukintoja. Apila kurkotti nyppimään niitä. Kesäkuntoon. Ja sitten syksyyn. Ohi käveli nelihenkinen joukko, jonka isäntä yritti etsiä sopivaa englanninkielistä vastinetta sanalle merimies. Se, mitä kuolleille pitäisi tehdä, on tietysti kansainvälinen ongelma, joka on kulttuureittain pyritty ratkomaan.
Kotiintultuani ilmoitti Poika ajavansa päänsä kaljuksi ja perustavansa bändin nimeltä Mattigrad Cowboys, mutta minä pysähdyin miettimään ja hainkin varmistuksekseni koulukartastoni. Kyllä: Tammelasta ei ole vesireittiä Turkuun! Onko minua jymäytetty elämässä!
No, henkilökohtaisesti en tosin ole jäänyt suuremmin suremaan auringon paistamista tahi paistamattomuutta. Sanoin tämän vain lähinnä viran eli tavan vuoksi. Itse olen mieluummin sellainen sisälomailija, joten pilvisyys taikka pikku sadekaan ei juuri haittaa. Keskuslämmityksen puute enemmänkin.
"Suuri kanavauudistus etenee...", kirjoitti tuttu Venetsiasta. Hän oli siellä tekemässä dokumenttia Alvar Aallon muinaiseen biennaaleen väsäämästä Venetsian kaupungin ainoasta puutalosta. Säälin ystävääni. Venetsiassa on takuulla tähän aikaan vuodesta kuuma, on sekin onneton työpaikka...
Yhtenä iltana (suoraan kuin Hectorin laulusta!) istuimme Apilan kanssa kirkkorannassa. yritin juuri referoida hänelle televisiosta näkemääni ohjelmaa ulpukoitten ja lumpeitten kasvatuksesta, kun Apila äkkiä käski järvelle osoittaen minun pitää päänahastani kiinni. Ja todellakin. Kaksimelainen intiaanikanootti lähestyi meitä.
Olivatkohan nämä nyt niitä erityisessä suojeluksessa olevia iri...iriad...dada...no, what ever, feikki-inkkareita? Ruo'ot heiluivat ja linnutkaan eivät tienneet pahasta maailmasta yhtään mitään. "Katso taivaan lintuja!" Toisella silmälläni tarkkailin kyllä lähestyvää kanoottia.
- Terve! huikkasi vanhempi mies kanootista. Ugh. - Hyvä kun edes te olette siinä. Viimeksi kun vaimon kanssa melottiin Tammelasta Turkuun, niin siinä Suurkirkon, vai mikä se on... (Tuomiokirkko, onneton puupää!) ... kohdalla oli vain yksi puliukko muovikasseineen meitä vastaanottamassa ja sekin ihmetteli, että kuinka ei ollut lehtimiehiä...
Tyypillinen estynyt suomalainen tuppisuu. Kanoottia laiturille nostaessaan hän ehti laverrella mökkitiedot, melomansa kilometrit ja vielä valittaa päälle, että
- Ai, tämä vaakuna? Se on Tammelan vaakuna. Täältä en saanut. Sanoivat, etteivät anna tämmöiseen veneeseen... Mies osoitteli kanoottinsa keulaan liimaamaansa isoa kunnanvaakunaa. Ja sitten he kaksistaan jo kantoivatkin välineensä auton peräkärryyn ja ajoivat pois.
Oli kuin mies olisi imenyt kaiken hapen rannan ilmatilasta. Tuli niin hiljaista, että korviin koski.
Kävelimme Apilan kanssa sankarihautojen kautta. Siellä oli upeat sinivalkoiset orvokit joka laatan päässä. Tyylikäs kokonaisuus. Arvioimme hiekkakäytävien ja hautojen sorien haravointeja ja reunuskivien harjausta. Ysi puoli. Kaadetut puut ja puulajit mietittiin.
Suurmiehen haudalla oli paljon jo kukkineita kukintoja. Apila kurkotti nyppimään niitä. Kesäkuntoon. Ja sitten syksyyn. Ohi käveli nelihenkinen joukko, jonka isäntä yritti etsiä sopivaa englanninkielistä vastinetta sanalle merimies. Se, mitä kuolleille pitäisi tehdä, on tietysti kansainvälinen ongelma, joka on kulttuureittain pyritty ratkomaan.
Kotiintultuani ilmoitti Poika ajavansa päänsä kaljuksi ja perustavansa bändin nimeltä Mattigrad Cowboys, mutta minä pysähdyin miettimään ja hainkin varmistuksekseni koulukartastoni. Kyllä: Tammelasta ei ole vesireittiä Turkuun! Onko minua jymäytetty elämässä!
maanantai 27. heinäkuuta 2009
SUKU ON VAHVIN: Isotäti Jolanda
Isotätiäni Jolandaa pidettiin yleisesti esialbanialaisen kurin henkilöitymänä, eikä hän totta puhuen suostunut riisumaan nahkasaappaitaan edes uimaan mennessään. Vaikka tädin mielestä ryhti olikin kaikki kaikessa, suostui hän lopulta kustantajan lukuisten maanittelujen jälkeen kuvittamaan Pekka Töpöhäntä -kirjoja tulitikuista taittelemillaan hahmoilla.
Täti kulutti elämänsä aikana loppuun seitsemän aviomiestä ja käytti heitä senjälkeen kirjantukina. "Minussa on kutina, mutta minä hallitsen sitä", saattoi täti joskus sanoa karuun tyyliinsä.
Täti kulutti elämänsä aikana loppuun seitsemän aviomiestä ja käytti heitä senjälkeen kirjantukina. "Minussa on kutina, mutta minä hallitsen sitä", saattoi täti joskus sanoa karuun tyyliinsä.
perjantai 17. heinäkuuta 2009
Poistoja
Kauneus on katoavaista
se on maista
ei kestävää.
Päästä sielusta sydämestä
pestävää
ominaista
ei sitä estävää.
Eikö mitään jää.
torstai 16. heinäkuuta 2009
Kesälomamuistoja
Maanantai
Suunnittelin pakastimen sulatusta. Siellä on vielä viimekesäisiä puolukoita. Mitä minä niillä teen? Teen vispipuuroa. Hain kaupasta mannasuurimoita ja aloitin keittämisen ja hauduttamisen ja loputtoman vispaamisen. Käsin vispaaminen on pirun raskasta puuhaa. Miten naisilla oli ennen vanhaan aikaa ja käsivarsia olla lieden ääressä tekemässä suurenmoisia tekojaan?
Välillä katsoin tallenteelta Wilderin upean Sunset Boulevardin ja söin samalla kolmelta Muumimamma-piparilta pään ja tunsin perverssiä tyydytystä. Sitten katsoin keskustelua televisiosta.
Illalla kuuntelin vähän paikallisradiota. Freude, schöner Götterfunken/Tochter aus Elysium!
Tiistai
Annoin parran kasvaa valtoimenaan jo toista päivää. Iltapäivän viivotinmittauksessa sitä olikin jo puolisentoista milliä. Katselin tallenteelta Marx-veljesten elokuvat Big Store ja Duck Soup. Nämä olivat kyllä edellä aikaansa. "Jos annatte lahjuksia, pidätän teidät. Ellette anna minulle myös..."
Waltarin Sinuhe, egyptiläisen lukeminen on ollut viisivuotissuunnitelmassani jo toistakymmentä vuotta. Vielä ei taida olla sen aika. Apila saapui mökiltä ja toi jumalaisia omenaleivoksia.
Keskiviikko
Apilan päivä, leivoin Schwarzwaldin suklaa-kirsikkakakun. Coctailkirsikat osoittautuivat omaisuuden hintaisiksi ja vatkattuani viisi desilitraa kuohukermaa vaahdoksi lisäsin ohjeen mukaisen liivatelehtiliemen sen joukkoon vatkaten taas. Sain aikaan rasvaista voita ja koko homma piti aloittaa alusta kaupan kautta. Reseptin tekijän sietäisi mennä tutkituttamaan päänsä.
Katselin iltapäivällä rauhoittuakseni Verhoevenin Basic Instinctin ja mietin videolakia. Illalla syötiin kakkua ja sisko soitti tulevansa huomenna kylään.
Torstai
Aamulla alkoi taas leipominen. Eri kaupoista vuosien varrella pihistämistäni resepteistä otin kokeiluun tällä kertaa Toscakakun. Ensimmäinen yllätys löytyi munarasiasta. Ottaessani munaa jäi sen toinen pää kiinni rasian pohjaan ja sisältö valui kennoon. Toisellekin munalle kävi samoin ja minusta alkoi tuntua samalta kuin pienenä toriarpoja ostaessani. Muita ei sentään oltu liimattu pohjaan kiinni ja pääsin näin varsinaiseen leipomispuuhaan. Kädet tosin inhottavan limaisina.
Juuri kun oli kiehauttamassa kattilassa voita, mantelilastuja, sokeria, kuohukermaa ja vehnäjauhoja, soi puhelin. Näköjään kuorrutusmössön teko ja levitys onnistuu yhdelläkin kädellä.
Sisko saapui illalla sulhasensa kuusikymmenluvun Harley-Davidsonin selässä. Kumpainenkin oli pukeutunut mustiin ja lähitienoon kaikki pikkupojat pakenivatkin haulikonkantaman päähän. Vieraiden lähtiessä lopulta kotiinsa alkoi sataa kaatamalla. Bon Voyage!
Iltalukemiseksi valitsin Sillanpäätä. Onhan miehestä otettava selvää, koska kukaan ei häntä kumminkaan lue?
Perjantai
Aamupäivällä lähdimme Apilan kanssa Porvooseen Suvisoittoon. Siellä kuuntelimme näiden kuuskytlukuisen nuorisoketjulaisten soitantaa. Itse en ole kylläkään järin hullaantunut kamarimusiikkiin eikä nukahtaminen nytkään ollut kaukana.
Käynti Brunbergilla ja pilailukaupassa virkisti sentään.
Lauantai
Pakastimessa oli edelleen puolukoita, joten tein vielä isomman annoksen vispipuuroa. Kukaan muu ei ollut kauhean innostunut. Samalla katselin aamupäivällä Leonen elokuvan Kourallinen dollareita, joka oli jonkinlainen alkupiste sittemmin tolkuttomuuksiin paisuneelle italowestern-tulvalle.
Sunnuntai
Söin vispipuuroa, imuroin auton ja kuuntelin nuoruuden Sparksia kovalla voimalla. Tämmöiseksi on elämä mennyt. Lomalla.
Suunnittelin pakastimen sulatusta. Siellä on vielä viimekesäisiä puolukoita. Mitä minä niillä teen? Teen vispipuuroa. Hain kaupasta mannasuurimoita ja aloitin keittämisen ja hauduttamisen ja loputtoman vispaamisen. Käsin vispaaminen on pirun raskasta puuhaa. Miten naisilla oli ennen vanhaan aikaa ja käsivarsia olla lieden ääressä tekemässä suurenmoisia tekojaan?
Välillä katsoin tallenteelta Wilderin upean Sunset Boulevardin ja söin samalla kolmelta Muumimamma-piparilta pään ja tunsin perverssiä tyydytystä. Sitten katsoin keskustelua televisiosta.
Illalla kuuntelin vähän paikallisradiota. Freude, schöner Götterfunken/Tochter aus Elysium!
Tiistai
Annoin parran kasvaa valtoimenaan jo toista päivää. Iltapäivän viivotinmittauksessa sitä olikin jo puolisentoista milliä. Katselin tallenteelta Marx-veljesten elokuvat Big Store ja Duck Soup. Nämä olivat kyllä edellä aikaansa. "Jos annatte lahjuksia, pidätän teidät. Ellette anna minulle myös..."
Waltarin Sinuhe, egyptiläisen lukeminen on ollut viisivuotissuunnitelmassani jo toistakymmentä vuotta. Vielä ei taida olla sen aika. Apila saapui mökiltä ja toi jumalaisia omenaleivoksia.
Keskiviikko
Apilan päivä, leivoin Schwarzwaldin suklaa-kirsikkakakun. Coctailkirsikat osoittautuivat omaisuuden hintaisiksi ja vatkattuani viisi desilitraa kuohukermaa vaahdoksi lisäsin ohjeen mukaisen liivatelehtiliemen sen joukkoon vatkaten taas. Sain aikaan rasvaista voita ja koko homma piti aloittaa alusta kaupan kautta. Reseptin tekijän sietäisi mennä tutkituttamaan päänsä.
Katselin iltapäivällä rauhoittuakseni Verhoevenin Basic Instinctin ja mietin videolakia. Illalla syötiin kakkua ja sisko soitti tulevansa huomenna kylään.
Torstai
Aamulla alkoi taas leipominen. Eri kaupoista vuosien varrella pihistämistäni resepteistä otin kokeiluun tällä kertaa Toscakakun. Ensimmäinen yllätys löytyi munarasiasta. Ottaessani munaa jäi sen toinen pää kiinni rasian pohjaan ja sisältö valui kennoon. Toisellekin munalle kävi samoin ja minusta alkoi tuntua samalta kuin pienenä toriarpoja ostaessani. Muita ei sentään oltu liimattu pohjaan kiinni ja pääsin näin varsinaiseen leipomispuuhaan. Kädet tosin inhottavan limaisina.
Juuri kun oli kiehauttamassa kattilassa voita, mantelilastuja, sokeria, kuohukermaa ja vehnäjauhoja, soi puhelin. Näköjään kuorrutusmössön teko ja levitys onnistuu yhdelläkin kädellä.
Sisko saapui illalla sulhasensa kuusikymmenluvun Harley-Davidsonin selässä. Kumpainenkin oli pukeutunut mustiin ja lähitienoon kaikki pikkupojat pakenivatkin haulikonkantaman päähän. Vieraiden lähtiessä lopulta kotiinsa alkoi sataa kaatamalla. Bon Voyage!
Iltalukemiseksi valitsin Sillanpäätä. Onhan miehestä otettava selvää, koska kukaan ei häntä kumminkaan lue?
Perjantai
Aamupäivällä lähdimme Apilan kanssa Porvooseen Suvisoittoon. Siellä kuuntelimme näiden kuuskytlukuisen nuorisoketjulaisten soitantaa. Itse en ole kylläkään järin hullaantunut kamarimusiikkiin eikä nukahtaminen nytkään ollut kaukana.
Käynti Brunbergilla ja pilailukaupassa virkisti sentään.
Lauantai
Pakastimessa oli edelleen puolukoita, joten tein vielä isomman annoksen vispipuuroa. Kukaan muu ei ollut kauhean innostunut. Samalla katselin aamupäivällä Leonen elokuvan Kourallinen dollareita, joka oli jonkinlainen alkupiste sittemmin tolkuttomuuksiin paisuneelle italowestern-tulvalle.
Sunnuntai
Söin vispipuuroa, imuroin auton ja kuuntelin nuoruuden Sparksia kovalla voimalla. Tämmöiseksi on elämä mennyt. Lomalla.
keskiviikko 15. heinäkuuta 2009
Integroitunut Etelä-Savon maakunta
'Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot ovat ainiaaksi painuneet' ei vain Eero Paloheimon, vaan jokaisen tien päällä kulkevan sydämeen. Ja mikä on kulkea, kun Aulis Nirosen pojat laittavat hyvää asvalttia alle minkä auringon otolta ehtivät! Ihan pakko on tuon tuostakin pysäyttää auto ja nousta mukavasta ohjaamosta ulos sivelemään pikitien silkinhienoksi jyrättyä pintaa ja vetää henkonen jos toinenkin sen suomalaista kesäpäivän tuoksua.
Nämä tunnot mielessäni annoin itseni Eurooppa-tien vieteltäväksi. Pyörät lauloivat vapauden laulua ja vakaissa itsemurha-aikeissa liikkeellä olevat hyttyset sun muut itikat törmäilivät imukärsät tanassa ja rinta kaarella päin tuulilasia.
Esimakua tulevaan sai ajaessa kiiltävää moottoritietä Lahden suuntaan. Näytti siltä, että estynyt suomalainen avartaa tajuntaansa kesäloman koittaessa ja saadessaan isomman auton sekä iskukykyisemmän moottorin. Viidakon tieliikennelait pannaan käytäntöön.
Lahti on hyvä ohittaa menomatkalla oikealta, jos taas haluaa ajaa rauhassa ja arvokkaasti, on vanha tie tietysti oikeampi vaihtoehto. Kyse on arvoista ja elämäntaparytmin valinnasta; kuin huomaamatta teemme toisten valintoja itsellemmekin.
Melkein havaitsematta (ja koska maisema on standarditavaraa ei nukahtaminenkaan ole vallan kaukana) sitten liukuukin jo maakunnasta toiseen. Tuntuu kuin ilma raikastuisi, luonto tulisi vehreämmäksi ja asenteet kansainvälistyisivät.
Pikemminkin kuin kaupunki on Heinola tahra kartalla. On kuitenkin hyvä päivittää ennakkoluulonsa ja luoda yleissilmäys Heinolan henkiseen ilmapiiriin, kulttuuriin ja sisäistyneeseen elämään, joten ajoin tien varren tuttuun markettiin. Hintataso, hyllyjen asettelu sekä myyjien lukumäärä antoi äkkiä kokeneelle havainnoitsijalle tarpeelliset osviitat. Kovin oli maalaismaista. Eipä sentään! Äkkiarvaamatta olikin edessä lattialla pino muoviastioita, joiden kyljessä oli tuttu vaakuna ja teksti 'Lähdevettä'.
Bensan hinta ei ollut erityisen edullista, joten matka jatkui eteenpäin. Edessä ajoi pikkubussi, joka oli takaikkunoitaan myöten täynnä kamaa, katolla vene ja vielä perässäänkin auto veti kärryä. Kesä saapuu Etelä-Savon maakuntaan!
Oma määränpääni lähestyi, vinkka vasemmalle ja auton nokka kohden 'Gasthaus Koskenniemen' pihaa. Itse rakennus oli pieni pettymys. Se ei ollut puupulasta kärsinyt, valkoiseksi kalkittu ja hirsiristikolla vahvistettu oluttupa, vaan mielumminkin vanha puurakenteinen suomalaistalo. Nimi oli kuitenkin hyvä ja houkutteleva. Melkein kuuli Veikko Anteron jykevän lausuvan jonkin omista runoistaan.
Talon takana kiemurteli joentapainen. Virrassa seisoi kolme miestä kalastushousuissaan haavit vyöllä ja nakkeli siimaa vakavissaan veteen. Heillä näytti olevan internationaalinen olo. Yksi vavoista alkoi äkkiä taipua ja sisäänkelaaminen sai uutta rytmiä. Villi, kymmensenttinen ahven antoi poskiin hymyä ehkä kovinkin monituntisen uurastuksen jälkeen.
- Käytin keltaista jigiä, kuului asiantunteva selitys.
Itse menin sisälle gasthaus'iin, vilkaisin videopeliä ja tilasin kupin kahvia. Se tarjoiltiin pöytään, pöydällä olivat kaikki maakuntalehdet.
Oli hyvä lähteä tämän jälkeen ajelemaan takaisin kotiin.
Nämä tunnot mielessäni annoin itseni Eurooppa-tien vieteltäväksi. Pyörät lauloivat vapauden laulua ja vakaissa itsemurha-aikeissa liikkeellä olevat hyttyset sun muut itikat törmäilivät imukärsät tanassa ja rinta kaarella päin tuulilasia.
Esimakua tulevaan sai ajaessa kiiltävää moottoritietä Lahden suuntaan. Näytti siltä, että estynyt suomalainen avartaa tajuntaansa kesäloman koittaessa ja saadessaan isomman auton sekä iskukykyisemmän moottorin. Viidakon tieliikennelait pannaan käytäntöön.
Lahti on hyvä ohittaa menomatkalla oikealta, jos taas haluaa ajaa rauhassa ja arvokkaasti, on vanha tie tietysti oikeampi vaihtoehto. Kyse on arvoista ja elämäntaparytmin valinnasta; kuin huomaamatta teemme toisten valintoja itsellemmekin.
Melkein havaitsematta (ja koska maisema on standarditavaraa ei nukahtaminenkaan ole vallan kaukana) sitten liukuukin jo maakunnasta toiseen. Tuntuu kuin ilma raikastuisi, luonto tulisi vehreämmäksi ja asenteet kansainvälistyisivät.
Pikemminkin kuin kaupunki on Heinola tahra kartalla. On kuitenkin hyvä päivittää ennakkoluulonsa ja luoda yleissilmäys Heinolan henkiseen ilmapiiriin, kulttuuriin ja sisäistyneeseen elämään, joten ajoin tien varren tuttuun markettiin. Hintataso, hyllyjen asettelu sekä myyjien lukumäärä antoi äkkiä kokeneelle havainnoitsijalle tarpeelliset osviitat. Kovin oli maalaismaista. Eipä sentään! Äkkiarvaamatta olikin edessä lattialla pino muoviastioita, joiden kyljessä oli tuttu vaakuna ja teksti 'Lähdevettä'.
Bensan hinta ei ollut erityisen edullista, joten matka jatkui eteenpäin. Edessä ajoi pikkubussi, joka oli takaikkunoitaan myöten täynnä kamaa, katolla vene ja vielä perässäänkin auto veti kärryä. Kesä saapuu Etelä-Savon maakuntaan!
Oma määränpääni lähestyi, vinkka vasemmalle ja auton nokka kohden 'Gasthaus Koskenniemen' pihaa. Itse rakennus oli pieni pettymys. Se ei ollut puupulasta kärsinyt, valkoiseksi kalkittu ja hirsiristikolla vahvistettu oluttupa, vaan mielumminkin vanha puurakenteinen suomalaistalo. Nimi oli kuitenkin hyvä ja houkutteleva. Melkein kuuli Veikko Anteron jykevän lausuvan jonkin omista runoistaan.
Talon takana kiemurteli joentapainen. Virrassa seisoi kolme miestä kalastushousuissaan haavit vyöllä ja nakkeli siimaa vakavissaan veteen. Heillä näytti olevan internationaalinen olo. Yksi vavoista alkoi äkkiä taipua ja sisäänkelaaminen sai uutta rytmiä. Villi, kymmensenttinen ahven antoi poskiin hymyä ehkä kovinkin monituntisen uurastuksen jälkeen.
- Käytin keltaista jigiä, kuului asiantunteva selitys.
Itse menin sisälle gasthaus'iin, vilkaisin videopeliä ja tilasin kupin kahvia. Se tarjoiltiin pöytään, pöydällä olivat kaikki maakuntalehdet.
Oli hyvä lähteä tämän jälkeen ajelemaan takaisin kotiin.
Poistoja
Monta yötä saa mennä
monta aamua tulla
ennen kuin unessaan saa
nukuttua
menneen talven pois.
Ennen kuin saa taas tilaa.
monta aamua tulla
ennen kuin unessaan saa
nukuttua
menneen talven pois.
Ennen kuin saa taas tilaa.
Ristiriitoja III
Tuskin olin muutama viikko sitten pohtinut jumalanpalvelukseen lähdön vaivaa ja valinnut sitten televisiosta kilpailevan ortodoksisen toimituksen, niin kuin vastauksena rukouksiini järjesti kotiseurakuntani suoran televisiojumalanpalveluksen.
Objektiivisuus on vähintäinkin uhattuna ja se kääntyykin pikemmin kahtaalle suuntautuneeksi subjektiivisuudeksi. Ensinnäkin jotain tietää henkilöistä ja paikoista ja se antaa hieman katkeran kriittisen ja kyynisen sävyn katseluun ja toisaalta koska kyse kerran on kotiseurakunnasta ja sen toiminnasta, tuntee outoa ylpeyttä ja haavoittuvaa haavoittumattomuutta.
Avaus oli hyvä! Tyylikäs kirkkovaltuuston puheenjohtaja oli rakentanut hyvän intron ja esitti sen tyypilliseen tapaansa nappiin. Olen aina oudosti ihaillut henkilöitä, jotka pystyvät puhumaan vapaasti tai ainakin ulkomuistista ilman papereita. Puheessa nivottiin ja puffattiin mukavasti kotiseutuamme tv-seurakunnalle. Vavise Peltsi!
Ehkäpä voimakas zoom-objektiivin käyttö vääristi, mutta näytti siltä kuin ristisaatto olisi äkisti rauhoittanut askeltaan tullessaan kuvaan. Mitähän sitä miettii sellaisesa tilanteessa? Ollaanko varmasti aikataulussa? Kunpa ei tuulisi liian kovaa ja tukka menisi sotkuun? Syököhän kala illalla? Ohoh, kun nenää kutittaa?
Kirkko oli ilahduttavan täynnä. Liput myynyt vahtimestari oli varmaan aamupäiväpuhteeseensa tyytyväinen. Täällä on hurskasta väkeä. Ja joka pyhä sama juttu! Vai oliko ihan pikkuisen niin, että oltiinkin tultu kärpäsinä pörräämään lämpimän kameran eteen? Mutta ehkä tästä alkaa elävä usko... Ja väliäkö hällä?
Itse ohjelma oli rakennettu mukavasti, musiikki ja puhe vuorottelivat kuin hyvässä radio-ohjelmassa. Virret vain olivat maallikolle niin turkasen outoja, ettei siinä juuri auttanut karaoke-tekstityskään. Onneksi tv-ääni otettiin ensisijaisesti kamarikuoron laulajista. Äänitys itse asiassa oli todella huippuluokkaa, kaikista sanoista sai selvän ja pieni jälkikaiku teki hyvä syvyysvaikutelman kotiteatteritoistossa. Myös seurakunta osasi käyttäytyä jokseenkin hiljaa, vain muutama yskäisy etenkin ennen veisuuta sekä jokin lapsen rääkäisy tavoitti mikrofonin. Jopa yleensä supattelevat ja kikattelevat rippikoululaisetkin olivat joltisenkin kunnolla.
Liturgi puhui vakuuttavalla ja hyvällä äänellä, hänen koko olemuksensa henki tukevaa uskoa. Itse kirkkoherra piti saarnan. Hän aloitti viisaasti ja oikein kotiseutuopista ja siirsi sitten nopeasti saarnansa terävän ajankohtaiseen "Nyt tarvitaan rohkeutta arvioida, mikä toiminnan malli palvelee parhaiten seurakuntalaisia ja on samalla taloudellisesti ylläpidettävissä." -osioon. Siinä oli pähkinänkuoressa oleellinen kirkon kannalta. Tulos tai ulos -periaate kolkuttelee jo Wittenbergin kirkonkin ovea. Sitten saarnaajalla riittikin juttua hiukan pitkänpuoleisesti, mutta ilmeisen tarkasti kellotettuna. Oma ajatukseni ehti kuitenkin jo lähteä harhailemaan. Muistan jo pienenä työlläntyneeni kuuntelemaan sellaista puhetta, jonka jokaisen kappaleen lopussa kuvittelee sen jo loppuvan. Ja toivoo.
Kirkkoherra itse totesikin "En enää jaksa muistaa puheiden sisältöä" ja siirtyi sitten saarnansa ekumeeniseen osaan, Franciscus Assisilaisen rukoukseen. Sinänsä hieno rukous, mutta jos totta puhutaan, niin jo aika kulunut? Saarnastuolista luulisi muuten olevan varsin hyvä näkyvyys seurakunnan sieluihin ynnä levottomiin jalkoihin.
Missähän lienee Botswana? Sinne joka tapauksessa kolehti kerättiin ja uskoisinpa, ettei huomattava osa muistakaan kuulijoista tiennyt mokoman valtion sijaintia tahi muita kiinnostavia tietoja, kuten sitä että bruttokansantuote on siellä 5 829 Yhdysvaltain dollaria. Kolehtihaaviin rapsahti hyvä tukku seteleitä, niinkuin siltäkin herrasmieheltä, joka annettuaan katsoi vielä päälle päätteeksi myhäillen kameraan ja asetti sitten lompsan povariin.
Esirukous on aina pulmallinen. Kaikkihan me hyvää toivomme, mutta kyllä tämä maailma on hiukan uskoa vienyt yleisrukouksen äkkinäiseen ja ihmeitä tekevään voimaan. Se ei tietenkään estä minua itseäni rukoilemasta säännöllisesti ja saamasta palautetta. Tällä erää rukous oli tosin melko maltillinen ja sisälsi hyvin hyväksyttäviä yksityiskohtia, kuten 'Anna hallitukselle viisautta ja voimaa'. Ehkä sitä voimaa voisi ottaa pois ja antaa vastaavasti viisautta isomman annoksen.
Mikä parasta, nyt voin katsoa tämän toimituksen yhä uudelleen ja uudelleen tallenteelta hidastusten kanssa ja ottaa opikseni.
Objektiivisuus on vähintäinkin uhattuna ja se kääntyykin pikemmin kahtaalle suuntautuneeksi subjektiivisuudeksi. Ensinnäkin jotain tietää henkilöistä ja paikoista ja se antaa hieman katkeran kriittisen ja kyynisen sävyn katseluun ja toisaalta koska kyse kerran on kotiseurakunnasta ja sen toiminnasta, tuntee outoa ylpeyttä ja haavoittuvaa haavoittumattomuutta.
Avaus oli hyvä! Tyylikäs kirkkovaltuuston puheenjohtaja oli rakentanut hyvän intron ja esitti sen tyypilliseen tapaansa nappiin. Olen aina oudosti ihaillut henkilöitä, jotka pystyvät puhumaan vapaasti tai ainakin ulkomuistista ilman papereita. Puheessa nivottiin ja puffattiin mukavasti kotiseutuamme tv-seurakunnalle. Vavise Peltsi!
Ehkäpä voimakas zoom-objektiivin käyttö vääristi, mutta näytti siltä kuin ristisaatto olisi äkisti rauhoittanut askeltaan tullessaan kuvaan. Mitähän sitä miettii sellaisesa tilanteessa? Ollaanko varmasti aikataulussa? Kunpa ei tuulisi liian kovaa ja tukka menisi sotkuun? Syököhän kala illalla? Ohoh, kun nenää kutittaa?
Kirkko oli ilahduttavan täynnä. Liput myynyt vahtimestari oli varmaan aamupäiväpuhteeseensa tyytyväinen. Täällä on hurskasta väkeä. Ja joka pyhä sama juttu! Vai oliko ihan pikkuisen niin, että oltiinkin tultu kärpäsinä pörräämään lämpimän kameran eteen? Mutta ehkä tästä alkaa elävä usko... Ja väliäkö hällä?
Itse ohjelma oli rakennettu mukavasti, musiikki ja puhe vuorottelivat kuin hyvässä radio-ohjelmassa. Virret vain olivat maallikolle niin turkasen outoja, ettei siinä juuri auttanut karaoke-tekstityskään. Onneksi tv-ääni otettiin ensisijaisesti kamarikuoron laulajista. Äänitys itse asiassa oli todella huippuluokkaa, kaikista sanoista sai selvän ja pieni jälkikaiku teki hyvä syvyysvaikutelman kotiteatteritoistossa. Myös seurakunta osasi käyttäytyä jokseenkin hiljaa, vain muutama yskäisy etenkin ennen veisuuta sekä jokin lapsen rääkäisy tavoitti mikrofonin. Jopa yleensä supattelevat ja kikattelevat rippikoululaisetkin olivat joltisenkin kunnolla.
Liturgi puhui vakuuttavalla ja hyvällä äänellä, hänen koko olemuksensa henki tukevaa uskoa. Itse kirkkoherra piti saarnan. Hän aloitti viisaasti ja oikein kotiseutuopista ja siirsi sitten nopeasti saarnansa terävän ajankohtaiseen "Nyt tarvitaan rohkeutta arvioida, mikä toiminnan malli palvelee parhaiten seurakuntalaisia ja on samalla taloudellisesti ylläpidettävissä." -osioon. Siinä oli pähkinänkuoressa oleellinen kirkon kannalta. Tulos tai ulos -periaate kolkuttelee jo Wittenbergin kirkonkin ovea. Sitten saarnaajalla riittikin juttua hiukan pitkänpuoleisesti, mutta ilmeisen tarkasti kellotettuna. Oma ajatukseni ehti kuitenkin jo lähteä harhailemaan. Muistan jo pienenä työlläntyneeni kuuntelemaan sellaista puhetta, jonka jokaisen kappaleen lopussa kuvittelee sen jo loppuvan. Ja toivoo.
Kirkkoherra itse totesikin "En enää jaksa muistaa puheiden sisältöä" ja siirtyi sitten saarnansa ekumeeniseen osaan, Franciscus Assisilaisen rukoukseen. Sinänsä hieno rukous, mutta jos totta puhutaan, niin jo aika kulunut? Saarnastuolista luulisi muuten olevan varsin hyvä näkyvyys seurakunnan sieluihin ynnä levottomiin jalkoihin.
Missähän lienee Botswana? Sinne joka tapauksessa kolehti kerättiin ja uskoisinpa, ettei huomattava osa muistakaan kuulijoista tiennyt mokoman valtion sijaintia tahi muita kiinnostavia tietoja, kuten sitä että bruttokansantuote on siellä 5 829 Yhdysvaltain dollaria. Kolehtihaaviin rapsahti hyvä tukku seteleitä, niinkuin siltäkin herrasmieheltä, joka annettuaan katsoi vielä päälle päätteeksi myhäillen kameraan ja asetti sitten lompsan povariin.
Esirukous on aina pulmallinen. Kaikkihan me hyvää toivomme, mutta kyllä tämä maailma on hiukan uskoa vienyt yleisrukouksen äkkinäiseen ja ihmeitä tekevään voimaan. Se ei tietenkään estä minua itseäni rukoilemasta säännöllisesti ja saamasta palautetta. Tällä erää rukous oli tosin melko maltillinen ja sisälsi hyvin hyväksyttäviä yksityiskohtia, kuten 'Anna hallitukselle viisautta ja voimaa'. Ehkä sitä voimaa voisi ottaa pois ja antaa vastaavasti viisautta isomman annoksen.
Mikä parasta, nyt voin katsoa tämän toimituksen yhä uudelleen ja uudelleen tallenteelta hidastusten kanssa ja ottaa opikseni.
sunnuntai 12. heinäkuuta 2009
SUKU ON VAHVIN: Isosetä Paul
Isosetäni Paul toimi autonkuljettajana Nizzassa 1920-luvulla. Itse asiassa juuri hän oli sen Bugatin kuljettaja, jossa Isadora Duncan syyskuussa 1927 heitti pitkän kaulaliinansa roikkumaan tunnetuin seurauksin. Ainoa mitä isosetäni saattoi tehdä syntyneessä kiusallisessa tilanteessa, oli heiluttaa neiti Duncanille takaisin.
Koska työtilaisuudet tällä saralla vähenivät, muutti Paul Saksaan ja osti sieltä viiden oluttuvan ketjun. Näissä kellareissa käymiensä keskustelujen nojalla voisi isosetääni pitää hyvällä omallatunnolla Engelsin rinnalla dialektisen materialismin toisena pääarkkitehtina. Sedän manifesti kulminoitui lauseessa:"Se oli siihen aikaan, kun Mooses pelasi jääkiekkoa."
Koska työtilaisuudet tällä saralla vähenivät, muutti Paul Saksaan ja osti sieltä viiden oluttuvan ketjun. Näissä kellareissa käymiensä keskustelujen nojalla voisi isosetääni pitää hyvällä omallatunnolla Engelsin rinnalla dialektisen materialismin toisena pääarkkitehtina. Sedän manifesti kulminoitui lauseessa:"Se oli siihen aikaan, kun Mooses pelasi jääkiekkoa."
perjantai 3. heinäkuuta 2009
Poistoja
ja siinä se sitten äkkiä oli
ammoin kuolleen runotytön muistokivi
ja sen lohkeilleessa pinnassa
Aika mataa,
kun yksin astuu.
Jälleen sataa
ja runot kastuu.
mihin hän katosi
siivoojaksi
päätoimittajaksi
puunhalaajaksi?
ammoin kuolleen runotytön muistokivi
ja sen lohkeilleessa pinnassa
Aika mataa,
kun yksin astuu.
Jälleen sataa
ja runot kastuu.
mihin hän katosi
siivoojaksi
päätoimittajaksi
puunhalaajaksi?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)