Maailman hahmottaminen alkaa olla juuri ja juuri saavutettavuuden rajoilla. Rajojen poistaminen Euroopasta ei tuone lievitystä. Rennie Harlin ehkä toisi. Maailman tapahtumien, menojen ja juorujen seuraaminen on kuitenkin älyttömän mukavaa. Ei siis älykästä. Tapahtumat, niin todelliset, kerta kaikkiaan megaluokkaa olevat katastrofit, kuin keksityt saippuaoopperat ja inhimilliset juonittelut ovat mielelle samaa kuin napalmi kuusikymmenlukulaisille liuhuletti aktivisteille. Elämän suola.
Ja sitten. Joskus iskee kyllästys, joskus on olo, että nyt on tullut otettua yksi Hesari liikaa. Että matka Oton päivästä Yrjön päivään on lyhyempi kuin kurkkutorvi. EI kertakaikkiaan kiitos mitään!
Ja jos keho ei ota sisään, niin ei se juuri anna uloskaan. Päässä on vain seisovaa vettä, sellaista lämmennyttä, jota ei viitsi edes juoda ilman epämiellyttävää yökötyksen tunnetta.
Nyt on tullut liikaa Vanhasta ja Romanian kerjäläisiä ja Räikköstä ja Berlusconia ja Euroviisuja ja venäläisten uhkaa ja arvonlisäveroa ja tosi-tv:tä ja Obamaa ja mitä näitä iskusanoja ynnä fraaseja onkaan! I had it!
Minä haluan vain istua kuin pieni vesivahinkonauris ja hymyillä Norman Batesin lailla, että katsokaa, tämä mies ei tekisi pahaa kärpäsellekään, minä vain istun hiljaa...
Onkohan se lakipiste nyt sitten saavutettu? Maailman tasolla, Euroopan tasolla, Suomen tasolla, kuntatasolla tahi yksilön tasolla? Onko jossakin kuultu järkivallin särkymisen ääni? Onko inhimillinen tieto ja tuska, viha ja rakkaus, nousu ja tuho, pimeys ja kirkkaus, alamäki ja ylämäki neutraloitunut jonnekin horisontin origoon? Onko elämä alkanut tai onko se loppunut?
Vai onko oma järkeni sammunut? Tahtoni latistunut informaatiotulvaprässin alle? Minuuteni, koko inhimillinen, utelias kojeistoni surkastunut hyodyttömänä pois? Onko jokin sisälläni sanonut huomaamatta -poks-?
Odotan tyynenä ja pelkoa tunnustamatta.
P.S. Vain onko niin, että tuli nukuttua liian vähän, kahvi oli kylmää, kengännauha meni umpisolmuun, enkä meinannut millään keksiä tämänkertaista 'Atso ja hämmästy'ä?
lauantai 30. toukokuuta 2009
perjantai 29. toukokuuta 2009
torstai 28. toukokuuta 2009
Aprillivuosi
1. Nuorena miehenä nousin aikoinani Hälsingborgissa lauttaan ja ihmettelin, miten Eurooppa-tie voi päättyä mereen. Että eikö siitä sentään nouse melkoinen ruuhka ja valitus. No, sainhan elää vielä senkin päivän, kun Suomi menee Eurooppaan ja tehdään moottoritie, joka päättyy etuajo-oikeutettuun liikenneympyrään.
2. Jotenkin olen ihastunut näihin marxilaisiin post-feministisiin rillipää-älykköihin. Etenkin kesäaikaan, kun on lämmintä ja liivit on poltettu taas tuhkaksi.
3. Ainakin kerran viikossa kysyn närkästyneellä äänellä peilikuvaltani, että millä helvetin (huokaus!) oikeudella minun nimeni on ties missä rekisterissä ja vielä: millä luvalla sitä sieltä myydään kaikenmaailman skoijareille, trokareille, kauppureille ja jobbareille. Siis suoramyyntiin. Niksi-Pirkka: Kun tulee mainoskirje, avaa se, ota sisältä Kyllä-kuori, viikkaa siististi kaikki muu materiaali kuoren sisään ja laita sen maksutta postiin.
4. On hyvä, että kouluissa vielä opetetaan perinteitä. Niinkuin nyt esimerkiksi tätä väärennettyä virpomistapaa. Näin lapset oppivat jo varhain elämän pelisäännöt, kaupankäynnin alkeet, kysynnän ja tarjonnan lait sekä hyväksikäyttämisen. Tai ainakin kerjäämisen ensi vuosikymmentäkin silmällä pitäen.
5. Luin lehdestä eräässä Pohjois-Afrikan maassa vaadittavan, että varkailta yleensä ja erityisesti jos varkaus kohdistuu julkiseen omaisuuteen, pitää katkaista kädet. Mistä me sitten saamme kaikki uudet ministerit.
6. Jossakin luki, että Aleksis Kivi ei ollut oikeasti olemassa. Että August Ahlqvist vain keksi hänen hahmonsa ja kirjoitti itse asiassa itse muutaman muun Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksen toverinsa kanssa eräänä sumuisena huhtikuun alkupäivänä lähes koko nykyään tunnetun Kiven tuotannon. Loput on kirjoittanut Veijo Meri, joka on syntynyt 31. joulukuuta.
2. Jotenkin olen ihastunut näihin marxilaisiin post-feministisiin rillipää-älykköihin. Etenkin kesäaikaan, kun on lämmintä ja liivit on poltettu taas tuhkaksi.
3. Ainakin kerran viikossa kysyn närkästyneellä äänellä peilikuvaltani, että millä helvetin (huokaus!) oikeudella minun nimeni on ties missä rekisterissä ja vielä: millä luvalla sitä sieltä myydään kaikenmaailman skoijareille, trokareille, kauppureille ja jobbareille. Siis suoramyyntiin. Niksi-Pirkka: Kun tulee mainoskirje, avaa se, ota sisältä Kyllä-kuori, viikkaa siististi kaikki muu materiaali kuoren sisään ja laita sen maksutta postiin.
4. On hyvä, että kouluissa vielä opetetaan perinteitä. Niinkuin nyt esimerkiksi tätä väärennettyä virpomistapaa. Näin lapset oppivat jo varhain elämän pelisäännöt, kaupankäynnin alkeet, kysynnän ja tarjonnan lait sekä hyväksikäyttämisen. Tai ainakin kerjäämisen ensi vuosikymmentäkin silmällä pitäen.
5. Luin lehdestä eräässä Pohjois-Afrikan maassa vaadittavan, että varkailta yleensä ja erityisesti jos varkaus kohdistuu julkiseen omaisuuteen, pitää katkaista kädet. Mistä me sitten saamme kaikki uudet ministerit.
6. Jossakin luki, että Aleksis Kivi ei ollut oikeasti olemassa. Että August Ahlqvist vain keksi hänen hahmonsa ja kirjoitti itse asiassa itse muutaman muun Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksen toverinsa kanssa eräänä sumuisena huhtikuun alkupäivänä lähes koko nykyään tunnetun Kiven tuotannon. Loput on kirjoittanut Veijo Meri, joka on syntynyt 31. joulukuuta.
keskiviikko 27. toukokuuta 2009
Poistoja
Kun ei enää itse riitä
kun on saanut liikaa ja liian vähän
kun on ihan ilman mitään
ja vain odottaa.
Tulisiko sitten joku
tai jokin
tai mikä tahansa ja tekisi taas kaiken hyväksi.
Kun ei itse osaa tai jaksa.
Tai pysty.
Tai usko.
Tai enää halua.
kun on saanut liikaa ja liian vähän
kun on ihan ilman mitään
ja vain odottaa.
Tulisiko sitten joku
tai jokin
tai mikä tahansa ja tekisi taas kaiken hyväksi.
Kun ei itse osaa tai jaksa.
Tai pysty.
Tai usko.
Tai enää halua.
tiistai 26. toukokuuta 2009
Sivistynyttä
Istun, mietin ja katson: Nykysuomen sanakirja 4. Siinä on aika kehno juoni, hovimestari on ilmeinen syyllinen jo sivulla sata viisikymmentäkahdeksan. Olenko viisas, tietävä vai sivistynyt, jos luen tämän kannesta kanteen? Joskus oikein vaivaa se ihmisten tietämättömyys viisaan ja älykkään tahi älykkään ja nokkelan välillä. Monet 'radiopersoonat' edustavat nokkelaa mutta ei älykästä ihmistyyppiä. Kaikki kunnia nokkeluudelle (omaperäiselle ja llehdestä luetulle) ja kaikki kunnia nopealle oivallus- & yhdistelykyvylle, se on omalla laillaan kadehdittavaa, mutta ei se ole sama asia kuin älykkyys.
Nokkeluutta, pikkunokkeluutta, räävittömyyttä ja tympeyttä riittää ja jonkinasteen hyveiksi on nämä arvot nostanut viihdemedia, joka täyttää arvomalleillaan tajuntaamme yhä enenevässä määrin. Se ei ennen huolestuttanut, mutta alkaa vähitellen huolestuttaa. On toisaalta niin, että aika aikaa kutakin, jotenkin aina käydään pohjia myöten ja sitten hullaannutaan johonkin uuteen, mutta uskaltaako tähänkään ajatukseen tuudittautua?
'Pinnallista ja pikaista' on tiivistelmä siitä, mitä ihmiset nyt haluavat ja mitä he myös saavat. Se on ihan yhtä kelvottomasti yleistävä instant-määritelmä kuin kohteensakin. Olemmehan me noin keskivertoisesti matkalla kohti helvettiä, ajatustyhjiöön, jossa meille on varattu korkeintaan ämpärin osa, mutta ei se toisaalta pidä kategorisesti paikkaansa. Eivät kaikki, eivät joka paikassa, eivätkä koko ajan. Mitä passiivisemmaksi toisaalta oma elinpiiri menee, sen otollisempi on sielu ja henki antamaan periksi.
Filosofi Tuomas Nevanlinna edustaa mielestäni älykästä ihmistyyppiä, häntä on yhtä mukava seurata kuin 'Flight of the Conchords'-ohjelmaa. Kumpikin tuottaa mielihyvää, mutta eri tasolla. Rinnasteisia esimerkkejä on kohtuullinen määrä.
Visailut ja sukulaisensa eivät mittaa älykkyyttä eivätkä viisautta, vaan enemmänkin tietämystä ja kapeaa muistia. On aavistuksen tulkinnanvaraista, onko se sivistystä vai ei, voiko itseään mittailla tällaisella standardilla. Hyvä yleissivistys lienee kuitenkin sananmukaisesti hyväksyttävissä. Että tietää oman ammattinsa ylikin.
Nykysuomen sanakirja 4 sisältää ns. sivistyssanat. Tietääkö kaikkein sivistynein kaikki nämä sanat? Vai riittääkö hänelle se, että hän osaa skandinaaviset aakkoset järjestyksessä? Niin, kertakaikkiaan: osasiko suomalaisen sivistyksen ruumiillistuma, Georg Henrik von Wright, huimimpina aikoinaan vastata kymmenen umpimähkäisen sanan testiin edes yhdeksän oikein?
Avaan kirjan silmät puolittain lurpallaan ja tökkään sormeni: mesodermi, grekomaani, punktuaalinen, intelligiibeli, tannalbiini, kalikstiini, aromaattinen, paskilli, stremma ja funikuliitti. No, myönnettäköön, että joukkoon sattui muutama helppo knoppi huolimatta tieteellisen eksaktista menetelmästäni tai oikeastaan juuri sen takia, mutta uskoisin testin tällaisenaankin olevan melkoisen paljastava ja aukoton.
Järkevät, nokkelat, viisaat, älykkäät ja vain sydämen sivistyneet älkööt vaivautuko.
Nokkeluutta, pikkunokkeluutta, räävittömyyttä ja tympeyttä riittää ja jonkinasteen hyveiksi on nämä arvot nostanut viihdemedia, joka täyttää arvomalleillaan tajuntaamme yhä enenevässä määrin. Se ei ennen huolestuttanut, mutta alkaa vähitellen huolestuttaa. On toisaalta niin, että aika aikaa kutakin, jotenkin aina käydään pohjia myöten ja sitten hullaannutaan johonkin uuteen, mutta uskaltaako tähänkään ajatukseen tuudittautua?
'Pinnallista ja pikaista' on tiivistelmä siitä, mitä ihmiset nyt haluavat ja mitä he myös saavat. Se on ihan yhtä kelvottomasti yleistävä instant-määritelmä kuin kohteensakin. Olemmehan me noin keskivertoisesti matkalla kohti helvettiä, ajatustyhjiöön, jossa meille on varattu korkeintaan ämpärin osa, mutta ei se toisaalta pidä kategorisesti paikkaansa. Eivät kaikki, eivät joka paikassa, eivätkä koko ajan. Mitä passiivisemmaksi toisaalta oma elinpiiri menee, sen otollisempi on sielu ja henki antamaan periksi.
Filosofi Tuomas Nevanlinna edustaa mielestäni älykästä ihmistyyppiä, häntä on yhtä mukava seurata kuin 'Flight of the Conchords'-ohjelmaa. Kumpikin tuottaa mielihyvää, mutta eri tasolla. Rinnasteisia esimerkkejä on kohtuullinen määrä.
Visailut ja sukulaisensa eivät mittaa älykkyyttä eivätkä viisautta, vaan enemmänkin tietämystä ja kapeaa muistia. On aavistuksen tulkinnanvaraista, onko se sivistystä vai ei, voiko itseään mittailla tällaisella standardilla. Hyvä yleissivistys lienee kuitenkin sananmukaisesti hyväksyttävissä. Että tietää oman ammattinsa ylikin.
Nykysuomen sanakirja 4 sisältää ns. sivistyssanat. Tietääkö kaikkein sivistynein kaikki nämä sanat? Vai riittääkö hänelle se, että hän osaa skandinaaviset aakkoset järjestyksessä? Niin, kertakaikkiaan: osasiko suomalaisen sivistyksen ruumiillistuma, Georg Henrik von Wright, huimimpina aikoinaan vastata kymmenen umpimähkäisen sanan testiin edes yhdeksän oikein?
Avaan kirjan silmät puolittain lurpallaan ja tökkään sormeni: mesodermi, grekomaani, punktuaalinen, intelligiibeli, tannalbiini, kalikstiini, aromaattinen, paskilli, stremma ja funikuliitti. No, myönnettäköön, että joukkoon sattui muutama helppo knoppi huolimatta tieteellisen eksaktista menetelmästäni tai oikeastaan juuri sen takia, mutta uskoisin testin tällaisenaankin olevan melkoisen paljastava ja aukoton.
Järkevät, nokkelat, viisaat, älykkäät ja vain sydämen sivistyneet älkööt vaivautuko.
maanantai 25. toukokuuta 2009
Mikä-Mikä-Maa
Opettajat ovat ilmeisesti hukanneet ainakin pari sukupolvea nuoria lelliessään ja ymmärtäessään heitä. Jos ei jo kouluaikana vaadita lapsilta tarkkuutta ja täsmällisyyttä ja töistään huolehtimista, niin ei tämä kuri hevin synny myöhemminkään. Tulee vain tuhansittain näitä tahdottomia ja aidanalikulkijoita, loisia ja rötöstelijöitä. Opettajat ovat toheloineet pahan kerran.
Kodit ovat samassa juonessa. Lapsia ei kuriteta ja totuteta tekemään käskettäessä eikä huolehtimaan tavaroistaan, vaan ostetaan hävinneen tilalle uusi ja kasvatetaan tätä kertakäyttöyhteiskuntaa, annetaan periksi mielihaluille ja mielivallalle, silitellään ja tehdään asiat lapsen puolesta, lohdutetaan kaupan lattialla sätkivää tikkarilla, palkitaan rahalla ja tavaralla. Kodit ovat toheloineet pahan kerran.
Rikoksen tehynyt nuori ei ole vastuussa teoistaan vaan hän pääsee kuin koira veräjästä, vaikka hyvin tietää tehneensä väärin ja aivan tahallaan. Hiukan vanhempi pääsee mielentilatutkimukseen ja sosiaalikuntoutukseen ja ties mihin. Pahimmassakin tapauksessa vankilaan tms. paikkaan, missä voikin lakkoilla ja vaatia inhimillistä kohtelua sekä taulutelevisiota. Yhteiskunta on toheloinut pahan kerran.
Tulokset näkyvät jo nyt ja mikä onkaan looginen johtopäätös ja toimintamalli tulevaisuudessa?
Kouluissa vaaditaan entistä vähemmän. Pelätään mellakoita ja kaaosta, jos lapset jäävät lomautuksista johtuen yksikseen. Eikö heille ole opetettu käyttäytymistä ja vastuuta? Vain onko yksinkertaisesti epäonnistuttu tässä 'opettamisessa'? Eikö ole mitään kuria ja auktoriteettia ja talonpoikaisjärkeä?
Käytöstavat ovat Nevadassa. Sinutellaan ja katkaistaan vanhempien henkilöiden keskustelut sekä puhelimessa että henkilökohtaisessa tapaamisessa eikä huomata siinä mitään ihmeellistä. Eihän siinä olekaan, koska he ovat saaneet tottua tähän! Ei mitään kunnioitusta ja huomaavaisuutta, ei alkeellisintakaan tajua, miten pitäisi käyttäytyä. Sama kunnioituksen- ja tajunpuute kohdentuu yhtä lailla myös esineisiin. Ei ole sellaista käsitettä kuin toisen oma tai luvan kysyminen koskemiseen saati käyttämiseen.
Paitsi käytöstavat niin myös yleissivistys on kadonnut. Nyt vain etsitään tietoa ja 'hallitaan' sitä, mutta siinä kaikki. Oma henkilökohtainen sivistys ja kiinnostus ja kunnianhimo ovat kadonneet. Niin kauan sitä on jo jatkunut, että yliopistoihinkin on tullut sukupolvi, joka pitää itsearvoisesti kopiokonetta parempana opettajana ja auktoriteettina kuin professoria. Aina tässä maassa mennään surutta ja laput silmillä reunalta toiselle reunalle!
Ilman kuria ja ruoskaa lapset tottuvat siihen, että vain tehdään jotakin, tuloksesta ei ole väliä.
Sitten minä heräsin.
Kodit ovat samassa juonessa. Lapsia ei kuriteta ja totuteta tekemään käskettäessä eikä huolehtimaan tavaroistaan, vaan ostetaan hävinneen tilalle uusi ja kasvatetaan tätä kertakäyttöyhteiskuntaa, annetaan periksi mielihaluille ja mielivallalle, silitellään ja tehdään asiat lapsen puolesta, lohdutetaan kaupan lattialla sätkivää tikkarilla, palkitaan rahalla ja tavaralla. Kodit ovat toheloineet pahan kerran.
Rikoksen tehynyt nuori ei ole vastuussa teoistaan vaan hän pääsee kuin koira veräjästä, vaikka hyvin tietää tehneensä väärin ja aivan tahallaan. Hiukan vanhempi pääsee mielentilatutkimukseen ja sosiaalikuntoutukseen ja ties mihin. Pahimmassakin tapauksessa vankilaan tms. paikkaan, missä voikin lakkoilla ja vaatia inhimillistä kohtelua sekä taulutelevisiota. Yhteiskunta on toheloinut pahan kerran.
Tulokset näkyvät jo nyt ja mikä onkaan looginen johtopäätös ja toimintamalli tulevaisuudessa?
Kouluissa vaaditaan entistä vähemmän. Pelätään mellakoita ja kaaosta, jos lapset jäävät lomautuksista johtuen yksikseen. Eikö heille ole opetettu käyttäytymistä ja vastuuta? Vain onko yksinkertaisesti epäonnistuttu tässä 'opettamisessa'? Eikö ole mitään kuria ja auktoriteettia ja talonpoikaisjärkeä?
Käytöstavat ovat Nevadassa. Sinutellaan ja katkaistaan vanhempien henkilöiden keskustelut sekä puhelimessa että henkilökohtaisessa tapaamisessa eikä huomata siinä mitään ihmeellistä. Eihän siinä olekaan, koska he ovat saaneet tottua tähän! Ei mitään kunnioitusta ja huomaavaisuutta, ei alkeellisintakaan tajua, miten pitäisi käyttäytyä. Sama kunnioituksen- ja tajunpuute kohdentuu yhtä lailla myös esineisiin. Ei ole sellaista käsitettä kuin toisen oma tai luvan kysyminen koskemiseen saati käyttämiseen.
Paitsi käytöstavat niin myös yleissivistys on kadonnut. Nyt vain etsitään tietoa ja 'hallitaan' sitä, mutta siinä kaikki. Oma henkilökohtainen sivistys ja kiinnostus ja kunnianhimo ovat kadonneet. Niin kauan sitä on jo jatkunut, että yliopistoihinkin on tullut sukupolvi, joka pitää itsearvoisesti kopiokonetta parempana opettajana ja auktoriteettina kuin professoria. Aina tässä maassa mennään surutta ja laput silmillä reunalta toiselle reunalle!
Ilman kuria ja ruoskaa lapset tottuvat siihen, että vain tehdään jotakin, tuloksesta ei ole väliä.
Sitten minä heräsin.
sunnuntai 24. toukokuuta 2009
SUKU ON VAHVIN: Birger-setä
Birger-setä oli individualisti parhaasta päästä. Hänen halunsa eristäytyä muista ihmisistä sai lopulta sellaiset mittasuhteet, että hän kieltäytyi öisinkin tulemasta ulos asunnokseen kalustamastaan pukupussista, eikä päästänyt sinne vaimoaankaan edes lokakuun vallankumousjuhliin.
Rakastimme kaikki Birger-setää ja pahoittelimme kovasti sitä, että hänen tarinoistaan oli tyyten mahdoton lopulta enää saada selvää pussin rapinasta johtuen. Nuorempanahan Birger tuli erityisen maineikkaaksi keksimällään housunnaulaus-idealla, mikä teki olkaimet tarpeettomiksi.
Rakastimme kaikki Birger-setää ja pahoittelimme kovasti sitä, että hänen tarinoistaan oli tyyten mahdoton lopulta enää saada selvää pussin rapinasta johtuen. Nuorempanahan Birger tuli erityisen maineikkaaksi keksimällään housunnaulaus-idealla, mikä teki olkaimet tarpeettomiksi.
torstai 21. toukokuuta 2009
Poistoja
Ikkunan takana mustarastas
ääntä ja elämää ja toinen todellisuus.
Se toinen istuu olkapäällä
ja katsoo iltaisin televisiota.
ääntä ja elämää ja toinen todellisuus.
Se toinen istuu olkapäällä
ja katsoo iltaisin televisiota.
Kisaviikko II
Taannoiset suurkisat toivat taas esiin urheilun omituisia ilmiöitä. Kun suomalaisia ei pääsääntöisesti löytynytkään mitalisijoilta, todettiin jonkin menneen pieleen. Vaadittiin selityksiä, lisää rahaa, valmentajavaihdoksia, välinekehittelyä ja sen oheisilmiöitten edistämistä ja tätä tämmöistä tavallista. Pääytimeen eli itse urheilijaankin sentään kajottiin: tekniikka oli kadoksissa, pää ei kestänyt, kuntopohja petti ja noutajakin tuli. Ja miksi näin sitten kävi.
Urheilussa, mutta myös esimerkiksi musiikissa vallitsee ulkopuoliselle hiukan mystinenkin kolmikanta urheilijan (muusikon), hänen valmentajansa (opettajansa) ja työkalun välillä.
Jokamiehen on vaikea käsittää, että viulun jousissa on eroja, jotka mitataan useissa sadoissa euroissa, eikä soitto kuitenkaan kuulosta sen kummemmalta. On peräti merkillistä, että mäkihyppääjä ei voi käyttää samaa hyppyhaalariaan kuin muutaman kerran, kun se jo menettää ominaisuuksiaan ja hypyt pituuttaan.
Maallikon horisontti ei aina yllä sen ajatuksen yli, että suorituksen tason ja laajuuden määrää ihminen, hänen henkilökohtainen lahjakkuutensa ja niiden kehittämiseksi tehty työ. Työtä tietysti helpottaa raha ja valmennustieto kypsymisen ja tehokkuuden maksimoinnissa, mutta hiukan kaihertaa, jos lopullisen paremmuuden ratkaiseekin jokin ihmisen ulkopuolelta lähtenyt tekijä.
Onko aika hieroa käsiään epätoivoisesti yhteen ja heitellä tuhkaa päällensä? On tietysti, jos siltä tuntuu. Ja ei ole, sillä maailma on kykyjä pullollaan. Pelkästään ennen niin sisäsiittoisen 'pohjoismaisten hiihtolajien' osanottajajoukko tulee jo joltisenkin globaalilta rintamalta. Ei mitään tomppeleita ja lahjattomia ukkoja ja akkoja, vaan töitä tekeviä ja lajiinsa keskittyviä. Vain yksi kerrallaan on ykkönen tulosliuskassa, mutta on se hiukan tilastoharhaakin, koska voittaja voisi yleensä olla kuka tahansa muukin kymmenen, joskus jopa kahdenkymmenen joukosta.
Olla ykkönen Suomessa ei ole ollenkaan sama asia kuin olla ykkönen maailmalla, mutta ei voi toisaalta myöskään suoraan lukea niin, että kuudes sija kansainvälisessä seurassa olisi kuolema. Urheilun ja ylipäänsä kisaamisen mielekkyys lähtee juuri siitä, että potentiaalisia yrittäjiä ja menestyjiä on runsaasti, yhdellä kerralla pino on tässä järjestyksessä, toisella kerralla toisin. Jos sitten pidemmällä jänteellä käy ilmi, että joku keikkuu jatkuvasti keulilla ja joku kestikastissa tahi häntäpäässä, voi alkaa toki tehdä laajempia päätelmiä ja yhteenvetoja.
Ei suomalainen voi joka päivä voittaa. Sitä ei kestäisi pää, eikä meillä ole siihen edes resursseja. Jos toisaalta seurassa ei pärjätä, ei sinne kannata lähteä lainkaan toivioretkelle tyhjää pilkkimään.
Oman elämänsä käyttäminen yleistykseen on aina vaarallista ja väärää, mutta muuten olen sitä mieltä, että parhaimmillaan hiihto on silloin, kun ei hiihdetä matkaa eikä aikaa. Silloin kun vain hiihdetään. Niinkuin esimerkiksi lapsena Helsingin serkun kanssa otettiin sukset olalle ja noustiin Töölössä bussiin ja ajettiin Seurasaareen hiihtämään. Tai kun löytää metsäisen saarekkeen, johon voi puhkoa ladun tai kaksi ja toivoo näkevänsä jänön juoksussaan. Tänä talvena siihen olisi ollut mahdollisuus.
Urheilussa, mutta myös esimerkiksi musiikissa vallitsee ulkopuoliselle hiukan mystinenkin kolmikanta urheilijan (muusikon), hänen valmentajansa (opettajansa) ja työkalun välillä.
Jokamiehen on vaikea käsittää, että viulun jousissa on eroja, jotka mitataan useissa sadoissa euroissa, eikä soitto kuitenkaan kuulosta sen kummemmalta. On peräti merkillistä, että mäkihyppääjä ei voi käyttää samaa hyppyhaalariaan kuin muutaman kerran, kun se jo menettää ominaisuuksiaan ja hypyt pituuttaan.
Maallikon horisontti ei aina yllä sen ajatuksen yli, että suorituksen tason ja laajuuden määrää ihminen, hänen henkilökohtainen lahjakkuutensa ja niiden kehittämiseksi tehty työ. Työtä tietysti helpottaa raha ja valmennustieto kypsymisen ja tehokkuuden maksimoinnissa, mutta hiukan kaihertaa, jos lopullisen paremmuuden ratkaiseekin jokin ihmisen ulkopuolelta lähtenyt tekijä.
Onko aika hieroa käsiään epätoivoisesti yhteen ja heitellä tuhkaa päällensä? On tietysti, jos siltä tuntuu. Ja ei ole, sillä maailma on kykyjä pullollaan. Pelkästään ennen niin sisäsiittoisen 'pohjoismaisten hiihtolajien' osanottajajoukko tulee jo joltisenkin globaalilta rintamalta. Ei mitään tomppeleita ja lahjattomia ukkoja ja akkoja, vaan töitä tekeviä ja lajiinsa keskittyviä. Vain yksi kerrallaan on ykkönen tulosliuskassa, mutta on se hiukan tilastoharhaakin, koska voittaja voisi yleensä olla kuka tahansa muukin kymmenen, joskus jopa kahdenkymmenen joukosta.
Olla ykkönen Suomessa ei ole ollenkaan sama asia kuin olla ykkönen maailmalla, mutta ei voi toisaalta myöskään suoraan lukea niin, että kuudes sija kansainvälisessä seurassa olisi kuolema. Urheilun ja ylipäänsä kisaamisen mielekkyys lähtee juuri siitä, että potentiaalisia yrittäjiä ja menestyjiä on runsaasti, yhdellä kerralla pino on tässä järjestyksessä, toisella kerralla toisin. Jos sitten pidemmällä jänteellä käy ilmi, että joku keikkuu jatkuvasti keulilla ja joku kestikastissa tahi häntäpäässä, voi alkaa toki tehdä laajempia päätelmiä ja yhteenvetoja.
Ei suomalainen voi joka päivä voittaa. Sitä ei kestäisi pää, eikä meillä ole siihen edes resursseja. Jos toisaalta seurassa ei pärjätä, ei sinne kannata lähteä lainkaan toivioretkelle tyhjää pilkkimään.
Oman elämänsä käyttäminen yleistykseen on aina vaarallista ja väärää, mutta muuten olen sitä mieltä, että parhaimmillaan hiihto on silloin, kun ei hiihdetä matkaa eikä aikaa. Silloin kun vain hiihdetään. Niinkuin esimerkiksi lapsena Helsingin serkun kanssa otettiin sukset olalle ja noustiin Töölössä bussiin ja ajettiin Seurasaareen hiihtämään. Tai kun löytää metsäisen saarekkeen, johon voi puhkoa ladun tai kaksi ja toivoo näkevänsä jänön juoksussaan. Tänä talvena siihen olisi ollut mahdollisuus.
tiistai 19. toukokuuta 2009
Paaston aika
Toisinaan meille keski-ikäisille miehille tulee julma tarve kohdata alaston totuus kaikessa karuudessaan. Tällöin on rehellisin keino pudottaa suomut silmiltään ja vaatteet yltään ja asettua au naturel peilin eteen sivuttain. Silhuetti paljastaa kaiken eikä se käy kunnolla edes kuudesti hiotusta koululaiskaskusta.
Tein tämän tuiman testin itselleni ja tulevan sesongin rantalomia ajatellen katsoin parhaimmaksi siirtyä säänneltyyn ruoka-ainetalouteen eli Kello Kahdeksantoista-kuuriin. Äkkiseltään kovinkin ankaralta tuntuva konsti kropan alasajoksi ei itse asiassa ole viidenkymmenen euron kuukausibudjetilla lopuksi erityisen mahdotonkaan.
Siis hyvästit suklaapatukoille ja kolakastikkeessa uivalle kermajäätelölle. Kello Kahdeksantoista-kuurin ideana on, että mainitun kellonlyömän jälkeen ei saa syödä lainkaan. Paitsi erityisen force majeure-tapauksen sattuessa. Kuten esimerkiksi, että talouden kaikki kellot ovat salaperäisellä tavalla pysähtyneet.
Eräänä iltana olikin tulla kiire, kun tein neljän munan rasvapohjaisen peruskaakun, jonka täytin kerroksittain mantelirouhefariisisokeri-täytteellä eikä kaakku ollut lainkaan kypsyä säällisessä ajassa. Melkein poltin suuni yrittäessäni maistella sitä viisi-kuusi palaa avoimen ikkunan edessä ennen määräaikaa ja silloinkin piti lopulta käyttää Andorran aikavyöhykettä.
On merkillistä, miten runsaasti hyviä ruokia ja leivänkattauksia saattaa mieleen juolahtaa kesken televisionkatselun, sanotaan vaikkapa viisitoista yli kahdeksantoista. Mielikuvitus tuntuu stimuloituvan uskomattoman kerkeästi ja ajatukset askaroivat jääkaapin lokeroissa ja keittiökaappien uumenissa.
Eräänä iltana kävin Helsingin Vanhassa Kirkossa konsertissa kuulemassa tulevaisuuden tekijöitä ja eikö vain jopa se herätellyt mahaa ja sylkirauhasia. Siellä nimittäin puhalteli käyrätorvikopla Concorno eräässä biisissä yhden lankun, joka mielestäni oli selvästi otettu Verdin Aidasta.
Aidan puolestaan näin Veronan opperajuhlilla, missä istuttiin hissuksiin kivipaasilla, joilta ennen muinoin oli katseltu pari pykälää julmempaa ottelua elämästä ja kuolemsta. Nyt oltiin siis hiljaa, mutta aina taukokohdissa napsahtivat eväsvasut auki ja kauppurit kulkivat huudellen:"Bibita! Birra! Gelati!"
Aidassa ei ole juuri muuta hyvää kuin se yksi kohta, jossa torvet panevat, että paa-paa-pa-paa-pa-paa-pa-paa-pa-paa-pa-paa-pa! Paa-pa! Ja tietysti se, että voi ohimennen leuhkia:"Jaa, Aida. Noo, sen katastelin Veronassa..." Mutta nyt siis jokin näistä paa- tahi pa-äänistä herätti muistollaan näläntunteen.
Mieltä hyvittää aina se, kun huomaa, ettei ole yksin. Tai toisin sanoin: pieni, maukas vahingonilo. Niinpä siis tyydytyksekseni luin Lasse Pöystin haastattelua, jossa tämä teatterin jättiläinen (!) valitteli lihavuuttaan. "Kaikki kyllä vakuuttavat, että en ole liian lihava, mutta kun minusta tuntuu siltä..."
Koska lähipiirissäni kaikki muut ovat sutjakoita ja ällöttävän sopusuhtaisia, pitää minun hakea tasoitusta kuuluisista kansalaisista, kuten Elisabeth Taylorista, Marlon Brandosta, Juice Leskisestä, Orson Wellesistä, Luciano Pavarottista, Oliver Hardysta ja Seppo Kääriäisestä.
Heidän ajattelemisensa luo mieleen akateemista tyyneyttä ja uskoa siihen, että pahemminkin voisi olla.
Tosin monet heistä ovat jo vainajia...
Tein tämän tuiman testin itselleni ja tulevan sesongin rantalomia ajatellen katsoin parhaimmaksi siirtyä säänneltyyn ruoka-ainetalouteen eli Kello Kahdeksantoista-kuuriin. Äkkiseltään kovinkin ankaralta tuntuva konsti kropan alasajoksi ei itse asiassa ole viidenkymmenen euron kuukausibudjetilla lopuksi erityisen mahdotonkaan.
Siis hyvästit suklaapatukoille ja kolakastikkeessa uivalle kermajäätelölle. Kello Kahdeksantoista-kuurin ideana on, että mainitun kellonlyömän jälkeen ei saa syödä lainkaan. Paitsi erityisen force majeure-tapauksen sattuessa. Kuten esimerkiksi, että talouden kaikki kellot ovat salaperäisellä tavalla pysähtyneet.
Eräänä iltana olikin tulla kiire, kun tein neljän munan rasvapohjaisen peruskaakun, jonka täytin kerroksittain mantelirouhefariisisokeri-täytteellä eikä kaakku ollut lainkaan kypsyä säällisessä ajassa. Melkein poltin suuni yrittäessäni maistella sitä viisi-kuusi palaa avoimen ikkunan edessä ennen määräaikaa ja silloinkin piti lopulta käyttää Andorran aikavyöhykettä.
On merkillistä, miten runsaasti hyviä ruokia ja leivänkattauksia saattaa mieleen juolahtaa kesken televisionkatselun, sanotaan vaikkapa viisitoista yli kahdeksantoista. Mielikuvitus tuntuu stimuloituvan uskomattoman kerkeästi ja ajatukset askaroivat jääkaapin lokeroissa ja keittiökaappien uumenissa.
Eräänä iltana kävin Helsingin Vanhassa Kirkossa konsertissa kuulemassa tulevaisuuden tekijöitä ja eikö vain jopa se herätellyt mahaa ja sylkirauhasia. Siellä nimittäin puhalteli käyrätorvikopla Concorno eräässä biisissä yhden lankun, joka mielestäni oli selvästi otettu Verdin Aidasta.
Aidan puolestaan näin Veronan opperajuhlilla, missä istuttiin hissuksiin kivipaasilla, joilta ennen muinoin oli katseltu pari pykälää julmempaa ottelua elämästä ja kuolemsta. Nyt oltiin siis hiljaa, mutta aina taukokohdissa napsahtivat eväsvasut auki ja kauppurit kulkivat huudellen:"Bibita! Birra! Gelati!"
Aidassa ei ole juuri muuta hyvää kuin se yksi kohta, jossa torvet panevat, että paa-paa-pa-paa-pa-paa-pa-paa-pa-paa-pa-paa-pa! Paa-pa! Ja tietysti se, että voi ohimennen leuhkia:"Jaa, Aida. Noo, sen katastelin Veronassa..." Mutta nyt siis jokin näistä paa- tahi pa-äänistä herätti muistollaan näläntunteen.
Mieltä hyvittää aina se, kun huomaa, ettei ole yksin. Tai toisin sanoin: pieni, maukas vahingonilo. Niinpä siis tyydytyksekseni luin Lasse Pöystin haastattelua, jossa tämä teatterin jättiläinen (!) valitteli lihavuuttaan. "Kaikki kyllä vakuuttavat, että en ole liian lihava, mutta kun minusta tuntuu siltä..."
Koska lähipiirissäni kaikki muut ovat sutjakoita ja ällöttävän sopusuhtaisia, pitää minun hakea tasoitusta kuuluisista kansalaisista, kuten Elisabeth Taylorista, Marlon Brandosta, Juice Leskisestä, Orson Wellesistä, Luciano Pavarottista, Oliver Hardysta ja Seppo Kääriäisestä.
Heidän ajattelemisensa luo mieleen akateemista tyyneyttä ja uskoa siihen, että pahemminkin voisi olla.
Tosin monet heistä ovat jo vainajia...
Poistoja
Vaikka miten uskoisi toisin
jää kaikesta jälki.
Vaikka miten hiljaa
ja salaa
ja huomaamatta yrittää kulkea
jää jälki.
Kaikesta.
jää kaikesta jälki.
Vaikka miten hiljaa
ja salaa
ja huomaamatta yrittää kulkea
jää jälki.
Kaikesta.
SUKU ON VAHVIN: Hesek-setä
Hesek-setäni, suvun ainoa Belgian Kongon juutalainen, muistetaan yleisesti varmaankin parhaiten mieltymyksestään miekkailuun, jonka seurauksena tunnettua Kölnin tuomiokirkon P. Maria Maggiorea esittävältä patsaalta uupuu vieläkin vasemman jalan isovarvas sekä hänen kuulusta, pohjoisen pallonpuoliskon täydellisimmästä käytettyjen purukumipallojen kokoelmastaan. Lähin, edes likimain vastaava sarja on, kuten tunnettua, edesmenneellä tanskalaisella kuljetusmoguli Jens Poulsenilla, joskaan hänkään ei päässyt järin lähelle Hesek-sedän elämäntyötä. Kokoelman helmihän on Walesin prinssi Charlesin neljäkymmentä- luvulla imettäjä-nannynsa hameen sisähelmaan sujauttama Veljekset Eastwright-yhtymän valmistama kirsikanmakuinen klontti.
Nuorena Hesek-setä sairasti vesikauhun, mutta se ei luullakseni tehnyt suurtakaan vahinkoa muualle kuin hänen aivoihinsa ja sen ansiosta hän voitti heti sotien jälkeen melko helposti korkeushypyn piirimestaruuden niin naisten kuin miestenkin sarjassa.
Nuorena Hesek-setä sairasti vesikauhun, mutta se ei luullakseni tehnyt suurtakaan vahinkoa muualle kuin hänen aivoihinsa ja sen ansiosta hän voitti heti sotien jälkeen melko helposti korkeushypyn piirimestaruuden niin naisten kuin miestenkin sarjassa.
maanantai 18. toukokuuta 2009
Kisaviikko I
Kaiken saavutetun katoavaisuuden konkretisoituma on kisa. Oli sitten kyseessä nappula-, piiri-, SM- tahi MM-tasoinen kilvoittelu, niin tunnusomaista on aina se, että saavutetuista eduista joutuu ainakin yhä uudelleen ja uudelleen kamppailemaan tai jopa luopumaan. Onko mitää turhauttavampaa? Juuri kun olet uinut, ampunut, juossut taikka hiihtänyt itsesi mestariksi, alkaa uusi kausi ja tittelin puolustaminen. Se ei ole pysyvä ominaisuus.
Kulttuurin alalla kisa ei ole ehkä ihan samanlaista. Sielläkin on toki vuoden teatteritekoa, Finlandia-palkintoa, kritiikin kannusta, Yrjöä, Emmaa ja Venlaa, mutta kukaan ei tule sanomaan, että hävisit, vaikka palkinnon seuraavana vuonna saisikin joku toinen. Onko kulttuurikamoitus demokraattisempaa?
Lajinvalinta on aina ongelma. Miten saada oikea kyky oikealle alalle? Miksi Tommi Evilä hyppää pituutta? Omasta halustaan? Isänsä halusta? Sattumasta? Intohimosta? Rahasta? Olisiko pieni vastoinkäyminen tai jopa takapakki voinut sammuttaa kaiken? Olisiko Evilä maalarina yhtä hyvä? Tai formulakuskina? Tai puoluesihteerinä? Olisiko hänestä sittenkin tullut vielä parempi jääkiekkoilijana, uimarina, ampumahiihtäjänä, keihäänheittäjänä tai pikaluistelijana? Kuka sen tietää?! Toisaalta. Etsiytyykö nuori edes jonkin Suomessa eksoottisen lajin pariin. Lajin, jonka valmennustietämys ja tukirahat ovat olemattomat?
Lajinetsinnän ja -valinnan jälkeen alkaakin armoton peli ja voi sanoa lapsuudelle ja 'tavalliselle elämälle' hyvästit. Olipa sitten muusikon tahi urheilijan alku, on elämä kieltäymyksiä, harjoituksia ja pinnanvenytystä. Niinhän sen täytyy ollakin, jos jotakin haluaa todella saavuttaa. Tällöin kyse ei ole enää harrastuksesta, vaan kokonaisesta urasta, jonkin uuden ja ainutlaatuisen luomisesta. Mielihyvän saaminen ja tulokselliset tavoitteet sekoittuvat.
Koskaan ei tule valmiiksi, jos tähtää kehityksessään eteenpäin. Sen sijaan tulee vaihe, jolloin taidot eivät enää kehity, vaan tulokset pikemminkin alkavat kääntyä takaisin alaspäin. Korva heikkenee, tarkkuus kärsii, tekniikka jumiutuu, nopeus putoaa, kestävyys katoaa... Tai huomaa, etteivät kyvyt sittenkään riitä saavuttamaan niitä tasoja, joita tavoitteli.
Omien kykyjen lisäksi on urheilussa otettu mukaan ns. välineurheilu. Toisten hyvyyttä tai omaa huonoutta selitetään kilpavälineillä ja niiden kehityksellä. Maallikosta puhe esimerkiksi hyppyhaalarien vaikutuksesta tuntuu oudolta, koska televisiossa asia näyttää siltä, että mies (poika) siellä hypyn tekee tai sitten ei tee.
Maallikkonäkökulmasta pikemminkin tuntuu siltä, että nyt vasta ollaan pikkuhiljaa lähestymässä oikeaa kohdetta, kun keskustelu eteni taannoin hiihdossa suksista jalkineisiin ja sitten jalkineista käsineiden vaikutuksiin tuloksissa. Koko ajan tullaan lähemmäksi ydinsyytä ja se ei ole niinkään pipo kuin sen alaiset asiat. Jo A. Kivi kirjoitti aikanaan, että "painissa painii mies, vaan ei housut". Ollaan siten melko kaukana totuudesta, jos housut ratkaisevat tuloksen eikä ihminen. Jokaisen kyvyt riittävät määrättyyn rajaan saakka, mutta yrittäjiä on jo niin paljon, että tunkua on. Jos on viidestoista pienellä erolla tai viidestoista valtavalla erolla, niin onhan se eri asia!
Kulttuurin alalla kisa ei ole ehkä ihan samanlaista. Sielläkin on toki vuoden teatteritekoa, Finlandia-palkintoa, kritiikin kannusta, Yrjöä, Emmaa ja Venlaa, mutta kukaan ei tule sanomaan, että hävisit, vaikka palkinnon seuraavana vuonna saisikin joku toinen. Onko kulttuurikamoitus demokraattisempaa?
Lajinvalinta on aina ongelma. Miten saada oikea kyky oikealle alalle? Miksi Tommi Evilä hyppää pituutta? Omasta halustaan? Isänsä halusta? Sattumasta? Intohimosta? Rahasta? Olisiko pieni vastoinkäyminen tai jopa takapakki voinut sammuttaa kaiken? Olisiko Evilä maalarina yhtä hyvä? Tai formulakuskina? Tai puoluesihteerinä? Olisiko hänestä sittenkin tullut vielä parempi jääkiekkoilijana, uimarina, ampumahiihtäjänä, keihäänheittäjänä tai pikaluistelijana? Kuka sen tietää?! Toisaalta. Etsiytyykö nuori edes jonkin Suomessa eksoottisen lajin pariin. Lajin, jonka valmennustietämys ja tukirahat ovat olemattomat?
Lajinetsinnän ja -valinnan jälkeen alkaakin armoton peli ja voi sanoa lapsuudelle ja 'tavalliselle elämälle' hyvästit. Olipa sitten muusikon tahi urheilijan alku, on elämä kieltäymyksiä, harjoituksia ja pinnanvenytystä. Niinhän sen täytyy ollakin, jos jotakin haluaa todella saavuttaa. Tällöin kyse ei ole enää harrastuksesta, vaan kokonaisesta urasta, jonkin uuden ja ainutlaatuisen luomisesta. Mielihyvän saaminen ja tulokselliset tavoitteet sekoittuvat.
Koskaan ei tule valmiiksi, jos tähtää kehityksessään eteenpäin. Sen sijaan tulee vaihe, jolloin taidot eivät enää kehity, vaan tulokset pikemminkin alkavat kääntyä takaisin alaspäin. Korva heikkenee, tarkkuus kärsii, tekniikka jumiutuu, nopeus putoaa, kestävyys katoaa... Tai huomaa, etteivät kyvyt sittenkään riitä saavuttamaan niitä tasoja, joita tavoitteli.
Omien kykyjen lisäksi on urheilussa otettu mukaan ns. välineurheilu. Toisten hyvyyttä tai omaa huonoutta selitetään kilpavälineillä ja niiden kehityksellä. Maallikosta puhe esimerkiksi hyppyhaalarien vaikutuksesta tuntuu oudolta, koska televisiossa asia näyttää siltä, että mies (poika) siellä hypyn tekee tai sitten ei tee.
Maallikkonäkökulmasta pikemminkin tuntuu siltä, että nyt vasta ollaan pikkuhiljaa lähestymässä oikeaa kohdetta, kun keskustelu eteni taannoin hiihdossa suksista jalkineisiin ja sitten jalkineista käsineiden vaikutuksiin tuloksissa. Koko ajan tullaan lähemmäksi ydinsyytä ja se ei ole niinkään pipo kuin sen alaiset asiat. Jo A. Kivi kirjoitti aikanaan, että "painissa painii mies, vaan ei housut". Ollaan siten melko kaukana totuudesta, jos housut ratkaisevat tuloksen eikä ihminen. Jokaisen kyvyt riittävät määrättyyn rajaan saakka, mutta yrittäjiä on jo niin paljon, että tunkua on. Jos on viidestoista pienellä erolla tai viidestoista valtavalla erolla, niin onhan se eri asia!
sunnuntai 17. toukokuuta 2009
Kysy Atsolta
Parahin Atso!
Tullessani eräänä päivänä kotiin tavallista aikaisemmin yllätin mieheni pukeutuneena sukkahousuihini ja juhlahameeseeni. Mitä teen?
Neuvoa kaipaava
Hyvä Neuvoton
Kokemuksesta sanoisin, että Sinun on parempi unohtaa ne sukkahousut. Meillä miehillä on niin karheat kädet, että ne rikkoutuvat yleensä jo yhden käyttökerran jälkeen. Mitä tulee leninkiisi, niin tutkipa, onko siellä selässä tahi helmassa hoito-ohjetta ja säädä silitysrautasi tarkoin sen mukaan. Älä huoli turhia, kyllä rypyt oikenevat.
Rakas Atso
Olen kovin kummissani. Nyt kun on taas yksi uusi lamakevät ja lomautukset ja potkut ja pankinvaltaukset ja teitäkin revitään auki eikä talvista ole takeita ja EU-direktiivit uhkaavat, niin sano: voiko tällaisena aikana yli 40-vuotias ihminen rakastua?
Tunnenko turhaan
Hyvä Tunnustelija
Syöksy vain rohkeasti mukaan uudistusleikkiin. Jos Sinun käy huonosti, ei sillä ole mitään väliä tällaisina aikoina. Kannattaa kuitenkin varoa jo ennakkoon rahastajia, Gabrielia, pimeitä porttikäytäviä, pikkupöksyjen nuuhkijoita ja perheellisiä. He ovat yhtä mukavia kuin märkä saapas jalassa. Paitsi jos itse satut olemaan fetisismiin kallellasi.
Atso hyvä
Mää vaa sitä ihmettele, ko kaik ystävä näyttä häviävä. Et mitä se semmone oikke o, ko enne niit oli pilvin pimein ja meil oli oikke mukava ja tärkkiä.
Yks Maukka vaa
Hyvä Ladonlukko
Sitä kutsutaan vanhuudeksi.
Atso Atso
Vieläkö opiskelu kannattaa?
Nykymenoon pettynyt
Hyvä Nostalgikko
Opiskelu kannattaa aina. Minunkin enoni Villehardt opiskeli nuoruudessaan viittä eri kieltä, mutta ei yhtään tunnettua ja on nyt Työvoimaministeriössä töissä.
Tässä kaikki tällä erää. Uusia visaisia kysymyksiä, pikkumaskotteja ja nakukuvianne voitte taas lähettää tuttuun osoitteeseen.
Hei ensi kertaan.
Atso
Tullessani eräänä päivänä kotiin tavallista aikaisemmin yllätin mieheni pukeutuneena sukkahousuihini ja juhlahameeseeni. Mitä teen?
Neuvoa kaipaava
Hyvä Neuvoton
Kokemuksesta sanoisin, että Sinun on parempi unohtaa ne sukkahousut. Meillä miehillä on niin karheat kädet, että ne rikkoutuvat yleensä jo yhden käyttökerran jälkeen. Mitä tulee leninkiisi, niin tutkipa, onko siellä selässä tahi helmassa hoito-ohjetta ja säädä silitysrautasi tarkoin sen mukaan. Älä huoli turhia, kyllä rypyt oikenevat.
Rakas Atso
Olen kovin kummissani. Nyt kun on taas yksi uusi lamakevät ja lomautukset ja potkut ja pankinvaltaukset ja teitäkin revitään auki eikä talvista ole takeita ja EU-direktiivit uhkaavat, niin sano: voiko tällaisena aikana yli 40-vuotias ihminen rakastua?
Tunnenko turhaan
Hyvä Tunnustelija
Syöksy vain rohkeasti mukaan uudistusleikkiin. Jos Sinun käy huonosti, ei sillä ole mitään väliä tällaisina aikoina. Kannattaa kuitenkin varoa jo ennakkoon rahastajia, Gabrielia, pimeitä porttikäytäviä, pikkupöksyjen nuuhkijoita ja perheellisiä. He ovat yhtä mukavia kuin märkä saapas jalassa. Paitsi jos itse satut olemaan fetisismiin kallellasi.
Atso hyvä
Mää vaa sitä ihmettele, ko kaik ystävä näyttä häviävä. Et mitä se semmone oikke o, ko enne niit oli pilvin pimein ja meil oli oikke mukava ja tärkkiä.
Yks Maukka vaa
Hyvä Ladonlukko
Sitä kutsutaan vanhuudeksi.
Atso Atso
Vieläkö opiskelu kannattaa?
Nykymenoon pettynyt
Hyvä Nostalgikko
Opiskelu kannattaa aina. Minunkin enoni Villehardt opiskeli nuoruudessaan viittä eri kieltä, mutta ei yhtään tunnettua ja on nyt Työvoimaministeriössä töissä.
Tässä kaikki tällä erää. Uusia visaisia kysymyksiä, pikkumaskotteja ja nakukuvianne voitte taas lähettää tuttuun osoitteeseen.
Hei ensi kertaan.
Atso
Poistoja
Olin jo unohtanut
miltä tuoksuivat kotikaupunkini
puretut talot
niiden juuret,
olin unohtanut miltä tuoksui
oikean talon sahanjauho ja elämä.
Olin unohtanut, kunnes tulin
tänne.
miltä tuoksuivat kotikaupunkini
puretut talot
niiden juuret,
olin unohtanut miltä tuoksui
oikean talon sahanjauho ja elämä.
Olin unohtanut, kunnes tulin
tänne.
lauantai 16. toukokuuta 2009
Parit suhteet
Mikä on se jumalallinen suunnitelma, miksi kaikki elämä maapallolla on olemassa? Tämähän se on, se perimmäinen kysymys, joskin Veikko Huovisen Sepen ja Valtterin tulkinta todellisesta perimmäisestä kysymyksestä on vähintäin yhtä tärkeä ja kutkuttava. Onko eliöiden ja eritoten ihmisen tarkoitus kehittyä yhteisönä? Onko pyrkimys johonkin parempaan ja suurempaan, jonka pienenä osasena on kunkin ihmisen lyhyt maallinen vaellus? Vai onko koko systeemi vain jokaista yksittäistä ihmistä varten, yhden mitättömän pienen tuikahduksen takia?
Ainakin näennäisesti on selvää, että kukin meistä on osanen pitkää ketjua. Meillä on vanhempamme ja historiallinen perimämme. Ja meillä on tulevaisuutemme. Se, hukkautuuko pala tätä ketjua murhamiesten ja nuorisorikollisten ja lamantappajien kourissa, on bagatelli asia koko järjestelmän puitteissa. Maapallon eteneminen ei järkyty yksittäisten ihmisten toimista. Koko globaalin universumimme hyvinvointia tosin voidaan huojuttaa järein ekoteoin ja siten vaarantaa osaa järjestelmästä. Koko ihmiskunnan jatkumoa ei siltikään?
Yksittäisen ihmisen osa tuntuu kovin vähäpätöiseltä, mikrokosmokselta ja niinhän se onkin. Se on kaikki, kaikkeus yhdelle yksilölle ja se on täin pissaa koko meressä.
Systeemin osana olemiseen kuuluu pariutuminen ja siten osallistuminen biologiseen ketjuun. Tämä täytyy olla aivoissa tai selkäytimessä tai jossakin geenipankissamme, koska näin tapahtuu. Ei jokaisessa tapauksessa, mutta riittävän usein. Kun lapset on synnytetty ja lähetetty matkaan, on työ tehty ja yksilön tehtävä täytetty ja arvo nollattu jatkumossa.
Pariutumiseen ja eritoten sukupuoliviettiin liittyy paljon kahlitsemattomia arvo- ja voimavaroja. Se kai tarvitaan jatkuvuuden varmistamiseksi ja tuloksen maksimoimiseksi. Kun kiima käy voimakkaaksi, holtti katoaa. Asiat, järki, todellisuus ja suhteellisuudentaju katoavat. Itsekkyys ja sairaat arvot ottavat vallan. Syntyy ei-toivottuja raskauksia, insestiä, pedofiliaa, raiskauksia...
Alkuperäisimmillään ja kauneimmillaan yhdyntä on rakastelua, nimensä mukaisesti läheisyyttä, lämpöä ja hellyyttä rakkaansa kanssa tasavertaisesti. Jotain, joka jaetaan, ei oteta.
Yleensä teoria ja käytäntö eivät käy yksiin. Eivät ainakaan kovin kauaa. Siksi kai eduskuntakin joutuu aika ajoin puntaroimaan kysymystä aidosta rakkaudesta. Kriminalisoidaanko aviovaimon raiskaus? Tai aviohenkilön raiskaus? Tai vainko fyysinen raiskaus, miksei väkivalta ylipäänsä sekä fyysisellä että henkisellä puolella?
Jokin menee vikaan. Suhde ei kestäkään parkuvia kakaroita, valvottuja öitä, ahdasta elämää, velkataakkaa, ihmissuhdekulttuurin umpioita, henkistä tyhjyyttä, sammutettuja unelmia. Kiiman katoamista.
Suhden ei kestä tai: yksilö ei kestä. Näin se käy.
Aikanaan eräs Seta-mies muisteli neljännesvuosisadan kestänyttä parisuhdettaan edesmenneeseen mieheensä. Yhtään lautasta ei rikottu, eikä nyrkillä uhkailtu. Kuulosti kovin harmooniselta. Mutta kai sekin oli vain yksittäistapaus? Silti jäi miettimään tämän elementtejä. Matemaattinen mahdollisuus tällaisen suhteen solmimiseen on jo pienempi kuin heterosuhteeseen. Tekeekö jo siksikin enemmän töitä, jotta se kestäisi? Onko yhteistä jaettavaa enemmän vai vähemmän? Ovatko syyt enemmän ulkoisia vai sisäisiä? Onko kyse jaetusta itsekkyydestä?
Niin tai näin, parisuhde on aina inhimillistä kanssakäymistä ja siten alttiina muutoksille. Perimmäisen kysymyksen ratkeaminen odottaa yhä uusia sukupolvia ja uusia heteropareja. Ehkä onnellisiakin?
Ainakin näennäisesti on selvää, että kukin meistä on osanen pitkää ketjua. Meillä on vanhempamme ja historiallinen perimämme. Ja meillä on tulevaisuutemme. Se, hukkautuuko pala tätä ketjua murhamiesten ja nuorisorikollisten ja lamantappajien kourissa, on bagatelli asia koko järjestelmän puitteissa. Maapallon eteneminen ei järkyty yksittäisten ihmisten toimista. Koko globaalin universumimme hyvinvointia tosin voidaan huojuttaa järein ekoteoin ja siten vaarantaa osaa järjestelmästä. Koko ihmiskunnan jatkumoa ei siltikään?
Yksittäisen ihmisen osa tuntuu kovin vähäpätöiseltä, mikrokosmokselta ja niinhän se onkin. Se on kaikki, kaikkeus yhdelle yksilölle ja se on täin pissaa koko meressä.
Systeemin osana olemiseen kuuluu pariutuminen ja siten osallistuminen biologiseen ketjuun. Tämä täytyy olla aivoissa tai selkäytimessä tai jossakin geenipankissamme, koska näin tapahtuu. Ei jokaisessa tapauksessa, mutta riittävän usein. Kun lapset on synnytetty ja lähetetty matkaan, on työ tehty ja yksilön tehtävä täytetty ja arvo nollattu jatkumossa.
Pariutumiseen ja eritoten sukupuoliviettiin liittyy paljon kahlitsemattomia arvo- ja voimavaroja. Se kai tarvitaan jatkuvuuden varmistamiseksi ja tuloksen maksimoimiseksi. Kun kiima käy voimakkaaksi, holtti katoaa. Asiat, järki, todellisuus ja suhteellisuudentaju katoavat. Itsekkyys ja sairaat arvot ottavat vallan. Syntyy ei-toivottuja raskauksia, insestiä, pedofiliaa, raiskauksia...
Alkuperäisimmillään ja kauneimmillaan yhdyntä on rakastelua, nimensä mukaisesti läheisyyttä, lämpöä ja hellyyttä rakkaansa kanssa tasavertaisesti. Jotain, joka jaetaan, ei oteta.
Yleensä teoria ja käytäntö eivät käy yksiin. Eivät ainakaan kovin kauaa. Siksi kai eduskuntakin joutuu aika ajoin puntaroimaan kysymystä aidosta rakkaudesta. Kriminalisoidaanko aviovaimon raiskaus? Tai aviohenkilön raiskaus? Tai vainko fyysinen raiskaus, miksei väkivalta ylipäänsä sekä fyysisellä että henkisellä puolella?
Jokin menee vikaan. Suhde ei kestäkään parkuvia kakaroita, valvottuja öitä, ahdasta elämää, velkataakkaa, ihmissuhdekulttuurin umpioita, henkistä tyhjyyttä, sammutettuja unelmia. Kiiman katoamista.
Suhden ei kestä tai: yksilö ei kestä. Näin se käy.
Aikanaan eräs Seta-mies muisteli neljännesvuosisadan kestänyttä parisuhdettaan edesmenneeseen mieheensä. Yhtään lautasta ei rikottu, eikä nyrkillä uhkailtu. Kuulosti kovin harmooniselta. Mutta kai sekin oli vain yksittäistapaus? Silti jäi miettimään tämän elementtejä. Matemaattinen mahdollisuus tällaisen suhteen solmimiseen on jo pienempi kuin heterosuhteeseen. Tekeekö jo siksikin enemmän töitä, jotta se kestäisi? Onko yhteistä jaettavaa enemmän vai vähemmän? Ovatko syyt enemmän ulkoisia vai sisäisiä? Onko kyse jaetusta itsekkyydestä?
Niin tai näin, parisuhde on aina inhimillistä kanssakäymistä ja siten alttiina muutoksille. Perimmäisen kysymyksen ratkeaminen odottaa yhä uusia sukupolvia ja uusia heteropareja. Ehkä onnellisiakin?
Poistoja
Nimestä ne nyt sitten
kiistelevät.
Että onko tämä ollut Sitä vai Tätä.
Eivätkö ne näe
että ne ovat tosiasioista myöhässä,
liian hitailla barrikaadeilla?
Ei tämä ole enää Sitä eikä Tätä.
Tämä on jo joku muu.
kiistelevät.
Että onko tämä ollut Sitä vai Tätä.
Eivätkö ne näe
että ne ovat tosiasioista myöhässä,
liian hitailla barrikaadeilla?
Ei tämä ole enää Sitä eikä Tätä.
Tämä on jo joku muu.
perjantai 15. toukokuuta 2009
Luovuuden puuskassa
Parahin Elokuvasäätiö/
Hyvä Veli
Minua alkoi jälleen filmattaa. Lähetän ohessa tulevan elokuvani synopsiksen. Se saattaa sitten taas kelvata myös lopulliseksi käsikirjoitukseksikin.
Jotta voitte lähettää tämänvuotisen tuotantotukeni. Tilinumeroni teillä lienee vielä tallella.
Filmin työnimenä on "Ylösnousemus Kuussa". Mutta saattaahan se siitä vielä muuttua. Saatan myös -entiseen tapaan- tehdä loppuvuodesta vielä elokuvan tai pari, joten älkää jakako kaikkea rahaa vielä pois.
Katsotaan sitä sitten myöhemmin.
YLÖSNOUSEMUS KUUSSA
Öinen kaupunki. Raitiotievaunu. Asvaltti kiiltää märkyyttään.
Kuuluu kaupungin kohinaa ja jotakin epämääräistä kirskettä.
Kamera-ajo. (Mieti siihen symboliikka myöhemmin.)
Leikataan keittiöön. (Huom. Risainen tapetti yhdellä seinällä, ikkunaseinä puoliksi maalattu; viittaus Godardiin!)
Nuori nainen, tukka kampaamatta, istuu yksinkertaisen puupöydän ääressä.
Nainen sytyttää tupakan. Vetää henkosen. Katsoo ikkunaristikosta ulos. Väsynyt. (Huom. Sinertävä sävy!!)
Mies tulee ovesta. Tukka silmillä roikkuva ja pesemätön.
Hyvä Veli
Minua alkoi jälleen filmattaa. Lähetän ohessa tulevan elokuvani synopsiksen. Se saattaa sitten taas kelvata myös lopulliseksi käsikirjoitukseksikin.
Jotta voitte lähettää tämänvuotisen tuotantotukeni. Tilinumeroni teillä lienee vielä tallella.
Filmin työnimenä on "Ylösnousemus Kuussa". Mutta saattaahan se siitä vielä muuttua. Saatan myös -entiseen tapaan- tehdä loppuvuodesta vielä elokuvan tai pari, joten älkää jakako kaikkea rahaa vielä pois.
Katsotaan sitä sitten myöhemmin.
YLÖSNOUSEMUS KUUSSA
Öinen kaupunki. Raitiotievaunu. Asvaltti kiiltää märkyyttään.
Kuuluu kaupungin kohinaa ja jotakin epämääräistä kirskettä.
Kamera-ajo. (Mieti siihen symboliikka myöhemmin.)
Leikataan keittiöön. (Huom. Risainen tapetti yhdellä seinällä, ikkunaseinä puoliksi maalattu; viittaus Godardiin!)
Nuori nainen, tukka kampaamatta, istuu yksinkertaisen puupöydän ääressä.
Nainen sytyttää tupakan. Vetää henkosen. Katsoo ikkunaristikosta ulos. Väsynyt. (Huom. Sinertävä sävy!!)
Mies tulee ovesta. Tukka silmillä roikkuva ja pesemätön.
NAINEN
Mikä sinun on.
Mikä sinun on.
Mies ei katso naista. Sytyttää myös tupakan.
Nainen tumpaa omansa puolitäyteen tuhkakuppiin. Nousee.
Nainen tumpaa omansa puolitäyteen tuhkakuppiin. Nousee.
MIES
Olen väsynyt.
Olen väsynyt.
Vielä muutama otos (viisi-kymmenen minuuttia) keittiötä.
Leikkaus porttikäytävään, josta nainen tulee.
Kävely öisessä kaupungissa. Valoja, autoja, nakkikioski. (Mieti äänitausta!)
Nainen tapaa toisen miehen, nuoruuden rakkaus.
Merkonomityyppi. (Joku ryhmisläinen?)
Leikkaus porttikäytävään, josta nainen tulee.
Kävely öisessä kaupungissa. Valoja, autoja, nakkikioski. (Mieti äänitausta!)
Nainen tapaa toisen miehen, nuoruuden rakkaus.
Merkonomityyppi. (Joku ryhmisläinen?)
NAINEN
Sinäkö?
TOINEN MIES
Niin.
Leikkaus toisen miehen makuuhuoneeseen. Polttelevat tupakkaa. (Kuvan yläosaan savua!)
Sinäkö?
TOINEN MIES
Niin.
Leikkaus toisen miehen makuuhuoneeseen. Polttelevat tupakkaa. (Kuvan yläosaan savua!)
NAINEN
Näin ei voi jatkua.
Näin ei voi jatkua.
Leikkaus takaisin naiseen keittiössä. Musta ikkunaruutu.
Musiikki kuvaan. (Hurriganes/Topi Sorsakoski/Georg Ots?)
Lopputekstit.
Musiikki kuvaan. (Hurriganes/Topi Sorsakoski/Georg Ots?)
Lopputekstit.
Poistoja
Aika pysähtyä -
aika pysähtyy.
Mikä on takana?
Mitä on tehtynä?
Mitä sellaista,
josta voi sanoa:
Tämä on minun!
Ihminen tekee päätöksiään,
puut kasvavat.
aika pysähtyy.
Mikä on takana?
Mitä on tehtynä?
Mitä sellaista,
josta voi sanoa:
Tämä on minun!
Ihminen tekee päätöksiään,
puut kasvavat.
torstai 14. toukokuuta 2009
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)