Paaston aika

Toisinaan meille keski-ikäisille miehille tulee julma tarve kohdata alaston totuus kaikessa karuudessaan. Tällöin on rehellisin keino pudottaa suomut silmiltään ja vaatteet yltään ja asettua au naturel peilin eteen sivuttain. Silhuetti paljastaa kaiken eikä se käy kunnolla edes kuudesti hiotusta koululaiskaskusta.

Tein tämän tuiman testin itselleni ja tulevan sesongin rantalomia ajatellen katsoin parhaimmaksi siirtyä säänneltyyn ruoka-ainetalouteen eli Kello Kahdeksantoista-kuuriin. Äkkiseltään kovinkin ankaralta tuntuva konsti kropan alasajoksi ei itse asiassa ole viidenkymmenen euron kuukausibudjetilla lopuksi erityisen mahdotonkaan.

Siis hyvästit suklaapatukoille ja kolakastikkeessa uivalle kermajäätelölle. Kello Kahdeksantoista-kuurin ideana on, että mainitun kellonlyömän jälkeen ei saa syödä lainkaan. Paitsi erityisen force majeure-tapauksen sattuessa. Kuten esimerkiksi, että talouden kaikki kellot ovat salaperäisellä tavalla pysähtyneet.

Eräänä iltana olikin tulla kiire, kun tein neljän munan rasvapohjaisen peruskaakun, jonka täytin kerroksittain mantelirouhefariisisokeri-täytteellä eikä kaakku ollut lainkaan kypsyä säällisessä ajassa. Melkein poltin suuni yrittäessäni maistella sitä viisi-kuusi palaa avoimen ikkunan edessä ennen määräaikaa ja silloinkin piti lopulta käyttää Andorran aikavyöhykettä.

On merkillistä, miten runsaasti hyviä ruokia ja leivänkattauksia saattaa mieleen juolahtaa kesken televisionkatselun, sanotaan vaikkapa viisitoista yli kahdeksantoista. Mielikuvitus tuntuu stimuloituvan uskomattoman kerkeästi ja ajatukset askaroivat jääkaapin lokeroissa ja keittiökaappien uumenissa.

Eräänä iltana kävin Helsingin Vanhassa Kirkossa konsertissa kuulemassa tulevaisuuden tekijöitä ja eikö vain jopa se herätellyt mahaa ja sylkirauhasia. Siellä nimittäin puhalteli käyrätorvikopla Concorno eräässä biisissä yhden lankun, joka mielestäni oli selvästi otettu Verdin Aidasta.

Aidan puolestaan näin Veronan opperajuhlilla, missä istuttiin hissuksiin kivipaasilla, joilta ennen muinoin oli katseltu pari pykälää julmempaa ottelua elämästä ja kuolemsta. Nyt oltiin siis hiljaa, mutta aina taukokohdissa napsahtivat eväsvasut auki ja kauppurit kulkivat huudellen:"Bibita! Birra! Gelati!"

Aidassa ei ole juuri muuta hyvää kuin se yksi kohta, jossa torvet panevat, että paa-paa-pa-paa-pa-paa-pa-paa-pa-paa-pa-paa-pa! Paa-pa! Ja tietysti se, että voi ohimennen leuhkia:"Jaa, Aida. Noo, sen katastelin Veronassa..." Mutta nyt siis jokin näistä paa- tahi pa-äänistä herätti muistollaan näläntunteen.

Mieltä hyvittää aina se, kun huomaa, ettei ole yksin. Tai toisin sanoin: pieni, maukas vahingonilo. Niinpä siis tyydytyksekseni luin Lasse Pöystin haastattelua, jossa tämä teatterin jättiläinen (!) valitteli lihavuuttaan. "Kaikki kyllä vakuuttavat, että en ole liian lihava, mutta kun minusta tuntuu siltä..."

Koska lähipiirissäni kaikki muut ovat sutjakoita ja ällöttävän sopusuhtaisia, pitää minun hakea tasoitusta kuuluisista kansalaisista, kuten Elisabeth Taylorista, Marlon Brandosta, Juice Leskisestä, Orson Wellesistä, Luciano Pavarottista, Oliver Hardysta ja Seppo Kääriäisestä.

Heidän ajattelemisensa luo mieleen akateemista tyyneyttä ja uskoa siihen, että pahemminkin voisi olla.

Tosin monet heistä ovat jo vainajia...