Kisaviikko II

Taannoiset suurkisat toivat taas esiin urheilun omituisia ilmiöitä. Kun suomalaisia ei pääsääntöisesti löytynytkään mitalisijoilta, todettiin jonkin menneen pieleen. Vaadittiin selityksiä, lisää rahaa, valmentajavaihdoksia, välinekehittelyä ja sen oheisilmiöitten edistämistä ja tätä tämmöistä tavallista. Pääytimeen eli itse urheilijaankin sentään kajottiin: tekniikka oli kadoksissa, pää ei kestänyt, kuntopohja petti ja noutajakin tuli. Ja miksi näin sitten kävi.

Urheilussa, mutta myös esimerkiksi musiikissa vallitsee ulkopuoliselle hiukan mystinenkin kolmikanta urheilijan (muusikon), hänen valmentajansa (opettajansa) ja työkalun välillä.

Jokamiehen on vaikea käsittää, että viulun jousissa on eroja, jotka mitataan useissa sadoissa euroissa, eikä soitto kuitenkaan kuulosta sen kummemmalta. On peräti merkillistä, että mäkihyppääjä ei voi käyttää samaa hyppyhaalariaan kuin muutaman kerran, kun se jo menettää ominaisuuksiaan ja hypyt pituuttaan.

Maallikon horisontti ei aina yllä sen ajatuksen yli, että suorituksen tason ja laajuuden määrää ihminen, hänen henkilökohtainen lahjakkuutensa ja niiden kehittämiseksi tehty työ. Työtä tietysti helpottaa raha ja valmennustieto kypsymisen ja tehokkuuden maksimoinnissa, mutta hiukan kaihertaa, jos lopullisen paremmuuden ratkaiseekin jokin ihmisen ulkopuolelta lähtenyt tekijä.

Onko aika hieroa käsiään epätoivoisesti yhteen ja heitellä tuhkaa päällensä? On tietysti, jos siltä tuntuu. Ja ei ole, sillä maailma on kykyjä pullollaan. Pelkästään ennen niin sisäsiittoisen 'pohjoismaisten hiihtolajien' osanottajajoukko tulee jo joltisenkin globaalilta rintamalta. Ei mitään tomppeleita ja lahjattomia ukkoja ja akkoja, vaan töitä tekeviä ja lajiinsa keskittyviä. Vain yksi kerrallaan on ykkönen tulosliuskassa, mutta on se hiukan tilastoharhaakin, koska voittaja voisi yleensä olla kuka tahansa muukin kymmenen, joskus jopa kahdenkymmenen joukosta.

Olla ykkönen Suomessa ei ole ollenkaan sama asia kuin olla ykkönen maailmalla, mutta ei voi toisaalta myöskään suoraan lukea niin, että kuudes sija kansainvälisessä seurassa olisi kuolema. Urheilun ja ylipäänsä kisaamisen mielekkyys lähtee juuri siitä, että potentiaalisia yrittäjiä ja menestyjiä on runsaasti, yhdellä kerralla pino on tässä järjestyksessä, toisella kerralla toisin. Jos sitten pidemmällä jänteellä käy ilmi, että joku keikkuu jatkuvasti keulilla ja joku kestikastissa tahi häntäpäässä, voi alkaa toki tehdä laajempia päätelmiä ja yhteenvetoja.

Ei suomalainen voi joka päivä voittaa. Sitä ei kestäisi pää, eikä meillä ole siihen edes resursseja. Jos toisaalta seurassa ei pärjätä, ei sinne kannata lähteä lainkaan toivioretkelle tyhjää pilkkimään.

Oman elämänsä käyttäminen yleistykseen on aina vaarallista ja väärää, mutta muuten olen sitä mieltä, että parhaimmillaan hiihto on silloin, kun ei hiihdetä matkaa eikä aikaa. Silloin kun vain hiihdetään. Niinkuin esimerkiksi lapsena Helsingin serkun kanssa otettiin sukset olalle ja noustiin Töölössä bussiin ja ajettiin Seurasaareen hiihtämään. Tai kun löytää metsäisen saarekkeen, johon voi puhkoa ladun tai kaksi ja toivoo näkevänsä jänön juoksussaan. Tänä talvena siihen olisi ollut mahdollisuus.