Mikä on se jumalallinen suunnitelma, miksi kaikki elämä maapallolla on olemassa? Tämähän se on, se perimmäinen kysymys, joskin Veikko Huovisen Sepen ja Valtterin tulkinta todellisesta perimmäisestä kysymyksestä on vähintäin yhtä tärkeä ja kutkuttava. Onko eliöiden ja eritoten ihmisen tarkoitus kehittyä yhteisönä? Onko pyrkimys johonkin parempaan ja suurempaan, jonka pienenä osasena on kunkin ihmisen lyhyt maallinen vaellus? Vai onko koko systeemi vain jokaista yksittäistä ihmistä varten, yhden mitättömän pienen tuikahduksen takia?
Ainakin näennäisesti on selvää, että kukin meistä on osanen pitkää ketjua. Meillä on vanhempamme ja historiallinen perimämme. Ja meillä on tulevaisuutemme. Se, hukkautuuko pala tätä ketjua murhamiesten ja nuorisorikollisten ja lamantappajien kourissa, on bagatelli asia koko järjestelmän puitteissa. Maapallon eteneminen ei järkyty yksittäisten ihmisten toimista. Koko globaalin universumimme hyvinvointia tosin voidaan huojuttaa järein ekoteoin ja siten vaarantaa osaa järjestelmästä. Koko ihmiskunnan jatkumoa ei siltikään?
Yksittäisen ihmisen osa tuntuu kovin vähäpätöiseltä, mikrokosmokselta ja niinhän se onkin. Se on kaikki, kaikkeus yhdelle yksilölle ja se on täin pissaa koko meressä.
Systeemin osana olemiseen kuuluu pariutuminen ja siten osallistuminen biologiseen ketjuun. Tämä täytyy olla aivoissa tai selkäytimessä tai jossakin geenipankissamme, koska näin tapahtuu. Ei jokaisessa tapauksessa, mutta riittävän usein. Kun lapset on synnytetty ja lähetetty matkaan, on työ tehty ja yksilön tehtävä täytetty ja arvo nollattu jatkumossa.
Pariutumiseen ja eritoten sukupuoliviettiin liittyy paljon kahlitsemattomia arvo- ja voimavaroja. Se kai tarvitaan jatkuvuuden varmistamiseksi ja tuloksen maksimoimiseksi. Kun kiima käy voimakkaaksi, holtti katoaa. Asiat, järki, todellisuus ja suhteellisuudentaju katoavat. Itsekkyys ja sairaat arvot ottavat vallan. Syntyy ei-toivottuja raskauksia, insestiä, pedofiliaa, raiskauksia...
Alkuperäisimmillään ja kauneimmillaan yhdyntä on rakastelua, nimensä mukaisesti läheisyyttä, lämpöä ja hellyyttä rakkaansa kanssa tasavertaisesti. Jotain, joka jaetaan, ei oteta.
Yleensä teoria ja käytäntö eivät käy yksiin. Eivät ainakaan kovin kauaa. Siksi kai eduskuntakin joutuu aika ajoin puntaroimaan kysymystä aidosta rakkaudesta. Kriminalisoidaanko aviovaimon raiskaus? Tai aviohenkilön raiskaus? Tai vainko fyysinen raiskaus, miksei väkivalta ylipäänsä sekä fyysisellä että henkisellä puolella?
Jokin menee vikaan. Suhde ei kestäkään parkuvia kakaroita, valvottuja öitä, ahdasta elämää, velkataakkaa, ihmissuhdekulttuurin umpioita, henkistä tyhjyyttä, sammutettuja unelmia. Kiiman katoamista.
Suhden ei kestä tai: yksilö ei kestä. Näin se käy.
Aikanaan eräs Seta-mies muisteli neljännesvuosisadan kestänyttä parisuhdettaan edesmenneeseen mieheensä. Yhtään lautasta ei rikottu, eikä nyrkillä uhkailtu. Kuulosti kovin harmooniselta. Mutta kai sekin oli vain yksittäistapaus? Silti jäi miettimään tämän elementtejä. Matemaattinen mahdollisuus tällaisen suhteen solmimiseen on jo pienempi kuin heterosuhteeseen. Tekeekö jo siksikin enemmän töitä, jotta se kestäisi? Onko yhteistä jaettavaa enemmän vai vähemmän? Ovatko syyt enemmän ulkoisia vai sisäisiä? Onko kyse jaetusta itsekkyydestä?
Niin tai näin, parisuhde on aina inhimillistä kanssakäymistä ja siten alttiina muutoksille. Perimmäisen kysymyksen ratkeaminen odottaa yhä uusia sukupolvia ja uusia heteropareja. Ehkä onnellisiakin?
lauantai 16. toukokuuta 2009
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti