Elämäntapaihminen ja Salaperäinen Paistaja

On reippaasti todettava, että meteorologit ja muut hallitusta lähellä olevat tahot ovat kunnolla tunaroineet. On melko ilmeistä, että he eivät ole järin tehtäviensä tasalla. Kesäkuu meni, mutta missä olivat Suomen helteet ja vähälumisuus? Missä olivat ne ilmat, joita muistellaan lapsuuden ikikesinä? Missä piileksivät ne kelit, jolloin valutaan ammeen pohjalle kuudetta kertaa samana päivänä ja valitellaan heikolla äänellä tätä kuumuutta? Missä oli se hikinen olo, kun oma nahkapaitakin tuntuisi olevan liikaa?

No, henkilökohtaisesti en tosin ole jäänyt suuremmin suremaan auringon paistamista tahi paistamattomuutta. Sanoin tämän vain lähinnä viran eli tavan vuoksi. Itse olen mieluummin sellainen sisälomailija, joten pilvisyys taikka pikku sadekaan ei juuri haittaa. Keskuslämmityksen puute enemmänkin.

"Suuri kanavauudistus etenee...", kirjoitti tuttu Venetsiasta. Hän oli siellä tekemässä dokumenttia Alvar Aallon muinaiseen biennaaleen väsäämästä Venetsian kaupungin ainoasta puutalosta. Säälin ystävääni. Venetsiassa on takuulla tähän aikaan vuodesta kuuma, on sekin onneton työpaikka...

Yhtenä iltana (suoraan kuin Hectorin laulusta!) istuimme Apilan kanssa kirkkorannassa. yritin juuri referoida hänelle televisiosta näkemääni ohjelmaa ulpukoitten ja lumpeitten kasvatuksesta, kun Apila äkkiä käski järvelle osoittaen minun pitää päänahastani kiinni. Ja todellakin. Kaksimelainen intiaanikanootti lähestyi meitä.

Olivatkohan nämä nyt niitä erityisessä suojeluksessa olevia iri...iriad...dada...no, what ever, feikki-inkkareita? Ruo'ot heiluivat ja linnutkaan eivät tienneet pahasta maailmasta yhtään mitään. "Katso taivaan lintuja!" Toisella silmälläni tarkkailin kyllä lähestyvää kanoottia.

- Terve! huikkasi vanhempi mies kanootista. Ugh. - Hyvä kun edes te olette siinä. Viimeksi kun vaimon kanssa melottiin Tammelasta Turkuun, niin siinä Suurkirkon, vai mikä se on... (Tuomiokirkko, onneton puupää!) ... kohdalla oli vain yksi puliukko muovikasseineen meitä vastaanottamassa ja sekin ihmetteli, että kuinka ei ollut lehtimiehiä...

Tyypillinen estynyt suomalainen tuppisuu. Kanoottia laiturille nostaessaan hän ehti laverrella mökkitiedot, melomansa kilometrit ja vielä valittaa päälle, että

- Ai, tämä vaakuna? Se on Tammelan vaakuna. Täältä en saanut. Sanoivat, etteivät anna tämmöiseen veneeseen... Mies osoitteli kanoottinsa keulaan liimaamaansa isoa kunnanvaakunaa. Ja sitten he kaksistaan jo kantoivatkin välineensä auton peräkärryyn ja ajoivat pois.

Oli kuin mies olisi imenyt kaiken hapen rannan ilmatilasta. Tuli niin hiljaista, että korviin koski.

Kävelimme Apilan kanssa sankarihautojen kautta. Siellä oli upeat sinivalkoiset orvokit joka laatan päässä. Tyylikäs kokonaisuus. Arvioimme hiekkakäytävien ja hautojen sorien haravointeja ja reunuskivien harjausta. Ysi puoli. Kaadetut puut ja puulajit mietittiin.

Suurmiehen haudalla oli paljon jo kukkineita kukintoja. Apila kurkotti nyppimään niitä. Kesäkuntoon. Ja sitten syksyyn. Ohi käveli nelihenkinen joukko, jonka isäntä yritti etsiä sopivaa englanninkielistä vastinetta sanalle merimies. Se, mitä kuolleille pitäisi tehdä, on tietysti kansainvälinen ongelma, joka on kulttuureittain pyritty ratkomaan.

Kotiintultuani ilmoitti Poika ajavansa päänsä kaljuksi ja perustavansa bändin nimeltä Mattigrad Cowboys, mutta minä pysähdyin miettimään ja hainkin varmistuksekseni koulukartastoni. Kyllä: Tammelasta ei ole vesireittiä Turkuun! Onko minua jymäytetty elämässä!