Kauniit ja rohkeat

Nuoruuden upeus on tietysti sen kaikkivoipaisuudessa, siinä että elämä -ainakin teoriassa- on vielä edessä, sen suunnat, mahdollisuudet ja kaikki suurenmoiset teot ovat vielä saavutettavissa. Onhan toki jo siihen mennessä opetettu, kuritettu, latistettu ja lannistettu, mutta silti. Vielä voi etsiä ja yrittää.

On varmaan jännittävää ja haastavaa tehdä töitä murrosikäisten kanssa, kutsumuksella tai ilman. On mietittävä oikeita otteita ja oikeaa sanomaa. Tulee väistämättä huteja ja harmeja ja pettymyksiä. Niissä kai voi sitten itsekin jalostua.

Kävin kesällä tutustumassa pahimmillaan olevien nuorten rippileiriin ja yllätyin positiivisesti. Siellä ne istuivat pakollisessa iltatuokiossaan, eivät ehkä hartaina ja hengellisinä, mutta asiallisesti ja osallistuenkin. Ulkopuolisesta ajatellen ei tuntuisi ihan helpoimmalta tehtävältä kartoittaa Jumalan sanaa kesäkuumalla teini-ikäisille.

Tämän miellyttävän toteamuksen lisäksi meille vieraille tarjoiltiin kahvia ynnä afrikkalainen messu. Kolonialismin parhaitten perinteitten mukaisesti pidämme mustia miehiä enemmänkin rummunjytkijöinä kuin eteerisinä lyyrikkoina ja tämä näköjään heijastuikin sävelissä ja eritoten taustabändin lyömäsoitintaiteilijan paukuttelussa. Ihan tuli pieniä, keltaisia korvatulppia ikävä, sillä iskut osuivat kohdalleen ja saivat korvien kautta tunteen fyysisestä pahoinvoinnista. Ihmeellistä.

Rippileiriä seurasi aikanaan konfirmaatiokirkko ja niin vain muisti tekee näin vanhemmiten tepposet: en muista olleeni näin hirvittävän pitkässä tilaisuudessa ennen. Ohjelma oli kuitenkin vankka ja johdonmukainen ja eteni vaikka hidastellenkin. Ehkä se oli lopullinen koetus, kiirastuli rippilapsille: jos tämän kestätte penkeissänne, olette kelvolliset? Ihan kaikki eivät ihan koko aikaa kestäneet, mutta jälleen iloisena saattoi todeta, että kiitettävää yritystä sentään oli.

Sen sijaan eräitten seurakunnan entisten ja nykyistenkin työntekijöiden käyttäytyminen jumalanpalveluksessa osoitti, että Jumala sallii pienen liikehdinnän ja supatuksen nykyään. Jumala ja valtionkirkko. Tämä on toki hyvinkin vapauttava havainto tavalliselle seurakuntalaisille ja lurjukselle.

Rippikoulun tekninen merkitys, sen yhteiskunnalliset vaikutukset ovat tietenkin luku sinänsä, mutta se kaikki tulee ikäänkuin automaattisesti. Useimmilla kai jää leiri, sen tunnelma ja ihmiset elämään. Ehkä jollekin jopa sanoma, jossain muodossaan. Yksi vaihe kuitenkin on tehty matkalla loputtomaan ihmisyyteen.

Monenlaista kuhinaa, kähinää ja sisäpiirijuttua taatusti liikkui tälläkin leirillä niin kuin aina, mutta jos aikuiset pääsivät puheväleihin näiden nuorten kanssa, he ovat saavuttaneet enemmän kuin useimmat muut pelokkaat ja vihaiset yleistäjät. Jos he vieläpä antoivat siemeniä eteenpäin vietäväksi, aina parempi. Olkoon vetäjien ja konfirmoitujen taival siunattu.