Vuolemisen sietämätön keveys

Viikon aikana laajensin tajuntaani viiden maakunnan ja puolentoista tuhannen kilometrin verran. Kaikki kokemansa pitäisi voida kääntää voitokseen ja voimakseen ja tässä yleensä juuri huomaakin pienuutensa. Lomamatkalla jossakin Suomessa, ei siis kuitenkaan enää Sovjet-Finlandissa.

Ensin ajettiin Hattulaan savottaan ja laiturin mittaa ynnä muotoa miettimään. On oikeastaan aika helppoa ja huoletonta toimia, kun ei ole ammattilainen eikä koulutettu. Moottorisaha soi ja hyttyset pistivät. Tuli yksi konkelokin, mutta siitä sisuuntunut Eno paloitteli puun pystyyn ja sanoi, ettei olisi koskaan nuorempana tehnyt näin. Laiturille sovittiin mittaa 16 metriä.

Kotiin ja parin päivän päästä Joutsaan Kissaa hakemaan. Pysähdyimme Apilan kanssa Heinolassa, istuimme tyhjässä kesäteatterissa, kävimme taidetalossa ja haastattelimme kiertoajelulaivaa laituriin kiinnittävää rouvaa. Joutsassa tutustuttiin paikallisen nakkikioskin erikoisuuksiin sekä piskuiseen Joutsan seutu-lehteen. Mökillä kävi ilmi, ettei Kissaa ollut näkynyt kahteen päivään. Uimme, teimme halkoja ja kävimme mustikassa. Suomenkin yö alkoi jo tummeta. Vihdoin, puoli yhdeltä yöllä, Kissa hiippaili pihapiiriin ja kotimatka saattoi alkaa.

Koko yönä ei pimennyt kokonaan, eivätkä taajamien valot häirinneet kokemusta. Takaikkunassa alkoi punertaa ja uusi päivä herätä, kun tulimme kotiin.

Päivä kotona ja sitten Kustaviin. Edelleen Suomessa tehdään tietöitä, pientä tuttuuden ja kotiseuturakkauden tunnetta voi siis kokea matkatessaan lomamatkalla jossakin Suomessa. Baby, moottoritie on kuuma ja niin on autokin seisovissa jonoissa.

Kustavissa järjestettiin viimesyksyisen Talvi-petankki Turneen vastapainoksi kutsukilpailuluonteinen ulkosaariston krokettimestaruusottelu. Eksotiikkaa radalle toivat mm. kivet, kalliot, kannot, juuret, sammalet ja ylipäätään erikoisen kalteva ja polveileva alusta. Radan luonnetta ja vaikeusastetta kuvastaa se, että itsekin käytin kerrassaan 43 lyöntiä yksistään ykkösportilla jo menomatkalla. Mistään pelaajakohtaisista tasoituksista ei siis ollut puhettakaan. Toisaalta yhtään palloa ei plumpsahtanut mereenkään.

Mestaruuden jo ratkettua ja sähisevien mailojen rauhoituttua seuraavana päivänä ajelimme Kalkas-nimisellä paatilla Lill Klyndanin suuntaan ja bongailimme ohikulkijoita, kuten meriharakan, merikotkan, erilaisia lokkeja ja vesilintuja jne. Bongausta helpottavat oleellisesti hyvät kiikarit ynnä sellainen kumppani, joka todella tunnistaa lintuja. Kuten tässä tapauksessa erinomainen ex-appiukkoni. Itsekin tunnistin uskottavasti hiukan myöhemmin västäräkin.

Illalla ajoimme syömään hesburgerit ja jalkauduimme lopulta kotitanhuville hiukan puolen yön jälkeen. Matkalta jäi mieleen automaattinen nopeusvalvonta. Otimme joka kerta hyvät poseerausasennot ennen kameratolppia, mutta kertaakaan ei tärpännyt. Koska sovimme, että ensimmäinen perillä on mätämuna, aioin takapenkkiläisten harmiksi peruuttaa kotiin, mutta tietenkin unohdin jutun ajon aikana.

Vielä kerran raskin jättää ikimuistoisen kotikontuni ja lähdin uudelleen Hattulaan, laituria veistämään. Kaikki näyttää erityisen lohduttomalta, kun kaikki tarveaineet ja työkalut on kasailtu epämääräisiin pinoihin, mutta mitään valmista ei ole juuri tullut. Sitten toisaalta, kun työ rupeaa sujumaan ja edistymään, alkaa kokea jotakin omituista hyvänolon tunnetta. Sekö on sitten se, mitä ilman nyt pelätään kokonaisen sukupolven jäävän?